 |
| Ajatus tästä kuvasta oli päässäni monella uintikerralla, joten olihan se pakko toteuttaa. |
Esikoista odottaessani luulin, että raskausaika on haastava. Tämän raskauden myötä tekisi mieli nauraa silloiselle itselleni päin naamaa, sillä silloin olin fyysisesti ja psyykkisesti huomattavasti vetreämmässä kunnossa.
Uupumuksen lisäksi tässä raskaudessa painaa edelliseen verrattuna kymmenen kiloa elopainoa (ennen raskautta) ja lähes kymmenen vuotta ikää lisää. Ja sen kyllä huomaa ja tuntee.
Liitoskipujen, SI-nivelen kiukuttelun ja muiden kolotusten vuoksi jopa kävelylenkit ovat sula mahdottomuus. Ovat olleet sitä jo hyvin varhaisesta vaiheesta raskautta. Oikeastaan ne alkoivat siitä, kun alkuraskauden pahoinvointi helpotti.
Ensin harmitti kovasti, sillä lenkkeily oli minulle parhaita tapoja ottaa omaa aikaa, haukata happea ja koota ajatuksiani. Myös tanssiminen on ollut minulle keino purkaa energiaa, patoutumia, tunteita ja uppoutua hetkeksi arjen ulkopuolelle. Lienee itsestään selvää, että mikäli käveleminen on niinsanotusti no go, ei tanssimisesta varsinkaan tule mitään.
Esikoisenkin odotusaika oli raskas, mutta silloin sentään huitelin parhaimmillani kymmenenkin kilometrin lenkkejä fyysiseen tilaani nähden hyvinkin helposti.
Onneksi on uiminen.
Uin koko raskausajan, kerran tai kaksi kertaa viikossa, aina 35. raskausviikolle saakka.
Vedessä tuntuu, että kaikki on lähes ennallaan: pystyn olemaan käytännössä vatsallani, olo on kevyehkö ja lähes painoton, raajat jaksavat liikkua ja selkä pysyy menossa mukana väsymättä.
Vaikka tahti hidastui mahan kasvaessa, jaksoin kuitenkin räpiköidä kilometrin kerrallaan, eli uin parhaimmillaan pari kilometriä viikossa.
Sairasloman ja siitä johtuneen kehnon taloudellisen tilanteen takia ajatus erillisestä raskausajan uimapuvusta tuntui tuhlaamiselta. Halusin sporttisen näköisen uima-asun, en koko tissivaon paljastavaa mammaröyhelöä, mutta kaikki vähänkään siedettävän näköiset uikkarit maksoivat jo useampia kymppejä.
Vaikka uin usein, tuntui silti hölmöltä ajatukselta ostaa uusi kokouikkari vain muutaman kuukauden käyttöä varten. Enkä usko, että uimapukujen jälleenmyyntiarvo on kovinkaan kummoinen, sillä käytännössähän se on kuin alusvaatettaan myisi. Uutta raskauttakaan ei ole odotettavissa joko ikinä tai useampaan vuoteen, sillä on tämä sen verran sietämätön savotta.
Olin aiemmin uinut hallissa urheilubikineissä, ja onneksi uikkariongelmaani riitti lopulta niinkin yksinkertainen ratkaisu, kuin vain kokoa isomman bikiniyläosan ostaminen boobsien vallatessa alaa. Ensin mietin, kehtaanko mennä kokooni nähden jättimäinen maha paljaana pitkin yleisiä tiloja, mutta koska uimahalleissa näkee muutenkin ihan kaiken kokoisia ja muotoisia ihmisiä, niin kyllä yksi erittäin raskaana oleva minihippokin sekaan sopii!
Olen onnekas, kun olen voinut uida näinkin pitkälle loppuraskauteen saakka. Vasta tällä viikolla erinäisistä oireista johtuen neuvolasta kehotettiin pitämään uimisesta taukoa ainakin toistaiseksi ensi viikon neuvolalääkärin aikaan asti.
Siellä sitten tarkistetaan tilanne, ja mikäli mestat ovat edenneet vauvan saapumiseen valmistautumisen suhteen, saa uiminen sitten odottaa hamaan tulevaisuuteen, kun olen palautunut synnytyksestä ja arki lähtee rullaamaan.
Jos taas portit ovat vielä säpissä, saanen uida vielä tovin ennen tenavan toivottamista tervetulleeksi.
Joka tapauksessa uiminen on ollut suuri pelastus, sillä se on ollut ainoa liikuntamuoto, joka minulle on tämä raskauden aikana sopinut.
Lisäksi se on varmasti ollut suuri tekijä siinä, että skolioosileikattu selkäni on pysynyt lähes siedettävässä kunnossa!
(Tämänkin raskauden alussa lääkäri nimittäin pohti ääneen sitä, että viimeistään loppuraskaudessa saattaa selän vuoksi olla edessä pyörätuolin ottaminen arjen avuksi. Taisin tälläkin kertaa selvitä ilman sitä!)
Menkää, odottavat äidit, ihmeessä uimaan tai vesijuoksemaan!
On ihanaa olla välillä kevyt ja ketterä, kun maalla painovoima todella tekee tehtävänsä muuttuvan kehon kanssa.
