Tyttöjen värejä ja poikien juttuja

Tyttöjen värejä ja poikien juttuja! Onko semmoisia? 

Tämä pohdinta lähti siitä, kun muistelin, miten poikaani kiusattiin punaisista housuista jo päiväkodissa. 

Sitä luulisi, että tämmöiset "tyttöjen ja poikien värit/lelut/vaatteet/luonteenpiirteet" -mustavalko--, eikun siis sinipinkkijaottelu olisi jo unohdettu kasa vanhoja ja kuluneita käsitteitä, mutta yhä niihin vain sitkeästi törmää. 

(Vieläpä tilanteissa, joissa asioiden sukupuolittaminen on täysin tarpeetonta. Tosin hyvin harvassa tilanteessa se lopulta on tarpeellista.) 

Saa sanoa tyttö, saa sanoa poika!

Mutta täytyy silti muistaa, että on muutakin. 

Ja että tytöt eivät ole kasa tietynlaisia värejä ja piirteitä, niinkuin eivät ole pojatkaan.

Itse ostan tytölleni mekkoja ja pojalleni tummia vaatteita, mutta vältän silti esimerkiksi puhuessa asioiden sukupuolittamista. 

Tässä pari tyyppiä ja tyyppien Instagram-tiliä, jotka ovat jollain tavalla tuoneet minulle aiheesta uutta ajateltavaa ja toisaalta tukeneet myös niitä ajatuksia, joita pääni jo entuudestaan on tulvinut: 

@janitoivo - Yleisesti Jani suhtautuminen asioihin tuntuu minun vinkkelistä viisaalta ja vastuulliselta. Janin kirja "Poika ja hame" esimerkiksi pohtii lapsen näkökulmasta sitä, miksi maailma on jaettu tyttöjen ja poikien juttuihin. 

@emminuorgam - Emmi ravistelee inhimillisesti monia pinttyneitä käsityksiä. Tätä aihepiiriä hän on käsitellyt esimerkiksi kolumneissaan ja instastoryissään. 

@sosionomi_elli - Elli on myös pohtinut näitä aiheita Instassaan. Tsekkaa erityisesti postaus, jossa Elli pistää pölyttyneet "Mistä on pienet pojat / tytöt tehty?" -lorut uuteen kuntoon. 

it's a trap

 

Papu & Perheenvarsi #23

 

Maailman mielenterveyspäivä 10.10.

Tänään 10.10. vietetään Maailman mielenterveyspäivää.

Näytämme yhdessä vihreää valoa mielenterveydelle ja muistutamme:
"Jokaisen nuoren mieli on arvokas!"

Kerroin eilisen sarjakuvani yhteydessä siitä, kuinka sain diagnoosin ahdistuneisuuteeni ja paniikkihäiriööni jo nuorena.
Matkalle on mahtunut myös muutamia masennusjaksoja, toki tietenkin myös valoisampia aikoja.

mieli.fi/kymppikymppi -osoitteesta löysät muuten myös vinkkejä siihen, kuinka kuunnella ja kohdata nuoria paremmin!

"Näkyykö ahdistuneisuushäiriö sun perusarjessa paljonkin?"

 

 

Vaikka olen elänyt valtaosan elämästäni ahdistuneisuushäiriön kanssa, rankemmat kaudet silti aina yllättää sillä, miten rankkoja ne ovatkaan.

Olin kuusitoistavuotias kun sain ahdistus- ja paniikkikohtauksiin ensimmäistä kertaa lääkkeet.

Matkalle on mahtunut monta terapeutin tuolia, psykologin penkkiä ja päivystysreissua.

Ahdistuneisuushäiriössä ei ole kyse pelkästään siitä, että olisi henkisesti hankala ja paha olla. 

Pelkotilat, surulliset ajatuskierteet ja stressi ovat niin voimakkaita, että monilla on paljon erilaisia fyysisiäkin oireita: tärinät, sydämentykytykset, oudot kiputilat, hikoilu, raskas hengitys, uniongelmat... 

Ahdistuneen aivot eivät kykene aina omin avuin pois pelottavien skenaarioiden pyörittämisestä. 

Jos käskee ahdistunutta "vain ajattelemaan jotain kivaa", on kuin sanoisi kipsijalkaiselle kaverille, että senkun juoksee vaan, liikunta parantaa.

Meidän perheessä asiasta puhutaan paljon, eikä lapsilta tarvitse piilottaa tunteita, jotka ovat osa minua. 

Silti tällaisina kausina tarvitsen näitä hetkiä, jolloin siirtyä sivummalle ja nyhjätä suihkun nurkassa nyyhkimässä: silloin en ole vastuussa muista kuin omista tunteistani. 

Joskus mulla oli turhan tiukassa ajatus siitä, että vanhempana minun pitäisi muka olla aina vahva. Raudanluja ja betoninkova roolimalli lapsilleni. 

Höpönlöpö, mun pää.

Uskon, että on tärkeintä olla aito. Silloin lapsetkin näkevät, että ihminen voi elää harmeista huolimatta ihan hyvää elämää ja ansaitsee tulla aina nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. 

Oon ihan äärettömän kiitollinen siitä, millainen tukiverkko mua tän asian suhteen on osaltaan pystyssä pitämässä: kotona Kalle ottamassa koppia, ystävät ja kaverit ympärillä kännykän kantaman päässä. 

Puhuin ahdistuneisuushäiriöstäni taannoin myös @perheenvarsi -Instatilin storyjen puolella.
 

Vertaistuen tulva suorastaan yllätti: me ei todellakaan olla yksin.

Papu & Perheenvarsi #22

 

Raskauden puoliväli!

 

Vauva on sovelluksen mukaan nyt kissanpennun kokoinen.

Olot aaltoilee, mutta viikonloppuisen päivystysvisiitin ultran perusteella vauvalla vaikuttaa ainakin olevan kaikki hyvin. Ensi viikolla onkin sitten rakenneultra, josta toivotaan sormet ristissä hyviä ja huojentavia kuulumisia.

 

Kolmatta lasta odottaessani oon tähän mennessä pohtinut esimerkiksi seuraavia asioita:

1. Tää on mulle ihan yhtä hirveää joka kerta. Vaikka kuinka lupaillaan, että se helpottuu kerta kerralta, niin moinen arpaonni ei ole omalle kohdalle osunut. Olen kauttaaltani kipeä, kaikki irtoaa liitoksistaan ja mielenterveys rakoilee jälleen hormonien ja muun myllerryksen vuoksi enemmän kuin normaalisti. En tykkää olla raskaana, edelleenkään.

2. Toisaalta nyt kun kotona on tällä kertaa pikkulapsi, päivät menee nopeammin, eli tavallaan taapero on pistänyt tämän raskauden pikakelaukselle. Se on toisaalta hyvä, että aika kuluu nopeammin, mutta toisaalta tuota taaperoa odottaessani sain oikeasti levättyäkin, kun silloin 9v esikoinen toki salli mun olla aloillani.

3. Neuvola-aikoja on ehkä kerran kuussa, mutta muiden menojen, kuten  taaperon neuvolan, esikoisen teekkarihommien ja omien terkkarihommien takia raskausneuvolat tuntuu hupenevan muistista. En tiennyt tätä ennen, että voisin unohtaa ajan, jota kuitenkin odotan kovasti. 

4. Synnytys pelottaa nyt eri tavalla: tällä kertaa mulla onkin kokemusta sekä kipeästä ja epätoivoisesta synnytyksestä, että synnytyksestä jossa kivunlievitys tepsi. Mutta mitä jos taas tällä kertaa ei tepsisikään..? Ja koska meillä on poikkeusajan taapero, ei mitään hajua miten synnytys käytännössä toimii. 

Taapero ei siis ole ikinä ollut hoidossa, meidän perheet asuu +140 km suuntiinsa ja tukiverkkoa on vähän. (Eikä taapero ole tottunut olemaan muiden kanssa niin, että voitaisiin se vielä hyvin mielin hoidettavaksi jättää.) Jääkö isä taaperon kanssa ja minä synnytän  yksin? 

Mutta kuten yritän itselleni hokea: kyä tää tästä.

 

 

 

HEH - Hitto Että Hävetti (osa 1)

 

 

 

 

Minä, oman elämäni koominen sivuhahmo.

Papu & Perheenvarsi #21