Paras äiti

 

Tämä muisto on niiltä ajoilta, kun oltiin esikoisen kanssa vielä kaksin. Taisi olla kolmisen vuotta vanha pieni tyyppi, kun tämän viisautensa mulle aivan puun takaa täräytti. 

Ensin hihitytti, että nyt oli kyllä helppo olla kyseisen sarjan paras. 

Tottakai, kun olen hänen ainoa äitinsä, ja vieläpä siihen aikaan ainoa aikuinen, jonka kanssa hän asuu.

Mutta myöhemmin mietin, että kyllä se kehu tuli täysin sydämestä ja kannan sitä kiitollisena: 

vaikka olin silloin vielä yksinhuoltaja ja tasapainoilin omien elämän kriisieni ja ensimmäisen lapseni kasvattamisen kanssa, olen silti paras äiti, joka hänellä on. 

Ja sehän on se mitä toivon: 

olla omalla ja meidän mittapuulla paras äiti parhaille pienille lapsilleni.

En tietenkään aina ole, sillä olen väsynyt, äkkipikainen ja lyhytpinnainen.

Onneksi sen vastapainoksi olen hauska, luova, huolehtiva ja ennen kaikkea rakastava.

Ja ylpeä, niin ylpeä mun herkistä, viisaista lapsistani. 

Huomaan että teinille se on haastavampaa kertoa: olen palannut näihin muistoihin haikeana, kun jälleen olen uuden edessä.

Olen ensimmäistä kertaa teinin äiti. 

Erityisherkän, keskittymishäiriönsä kanssa kamppailevan teinin.

Erityisherkkänä, keskittymishäiriön kanssa kamppailevana äitinä.

Toivottavasti hän on vielä kolmetoistavuotiaana ja kolmekymmenvuotiaana samaa mieltä, kuin tuolloin kolmivuotiaana.

Että olisin joka vaiheessa hänelle kaikesta huolimatta 

paras äiti joka hänellä on.

Haittaa se

Hyasintti

 

Hyvin mä vedän

 

Suosittelen muuten Manduca -kantoreppua.
On ollut oikein toimiva kapine sekä esikoisen että toisen kanssa.

Suosittelen myös välillä miettimään, miten käyttäytyä ihmisten ilmoilla...

...kiitti luottamuksesta.

 

Kuinka puhua lapselle läheisen kuolemasta?

(Sisältövaroitus: puhetta kuolemasta ja kuvailua sairaalan tapahtumista tapaturman jälkeen.)

Tuo viikko oli ihan hirveä. 

Maanantaina sain soiton teho-osastolta, ja sumuinen, surullinen ja lohduton aika maanantaista torstaihin tuntui epäreilulta ja epätodelliselta. 

Päivät tuntuivat viikoilta, kun istuimme rakkaan ihmisen kanssa sairaalavuoteen vierellä hyvästelemässä läheistämme.
Onneksi meillä oli siellä toisemme tukena. 

Menetimme yllättäen rakkaan ihmisen.
Ja tämä kaikki tuntuu näin aikuiselle, läheisen kuolemia jo kokeneelle ihmisellekin kauhealta.
Eihän tällaiseen voi varautua tai tottua, täytyy vain alistua ja sopeutua. 

(Maanantaina aamulla mietin, että onpa harmaa ja surullinen päivä, sillä se oli edesmenneen pikkusiskoni syntymäpäivä. Siskon kuolemasta tulee kuluneeksi pian 7 vuotta.
Enpä olisi maanantaiaamuna uskonut, että päivä voi vielä pahemmaksi muuttua.)

Esikoiselle kertominen oli itselle kaikkein pahin paikka. 

Menehtynyt läheinen oli lapselle äärettömän rakas, ja lapsi ihaili häntä niin monin tavoin, kuten läheinenkin ihaili ja rakasti lasta. 

Onneksi lapsi näytti tunteensa, puhui, kyseli, itki, muisteli. 

Elämäni rankimpia mutta viisaimpia keskusteluja.

Lapset ovat niin vahvoja, herkkiä, viisaita ja aitoja. 

Kuten oli läheisemmekin, joka eli herkkänä ja kilttinä ihmisenä läpi elämänsä sen loppuun asti.

Hyvästi, rakas ihminen. 

Jätit jättimäisen aukon lähdettyäsi.

Tyttöjen värejä ja poikien juttuja

Tyttöjen värejä ja poikien juttuja! Onko semmoisia? 

Tämä pohdinta lähti siitä, kun muistelin, miten poikaani kiusattiin punaisista housuista jo päiväkodissa. 

Sitä luulisi, että tämmöiset "tyttöjen ja poikien värit/lelut/vaatteet/luonteenpiirteet" -mustavalko--, eikun siis sinipinkkijaottelu olisi jo unohdettu kasa vanhoja ja kuluneita käsitteitä, mutta yhä niihin vain sitkeästi törmää. 

(Vieläpä tilanteissa, joissa asioiden sukupuolittaminen on täysin tarpeetonta. Tosin hyvin harvassa tilanteessa se lopulta on tarpeellista.) 

Saa sanoa tyttö, saa sanoa poika!

Mutta täytyy silti muistaa, että on muutakin. 

Ja että tytöt eivät ole kasa tietynlaisia värejä ja piirteitä, niinkuin eivät ole pojatkaan.

Itse ostan tytölleni mekkoja ja pojalleni tummia vaatteita, mutta vältän silti esimerkiksi puhuessa asioiden sukupuolittamista. 

Tässä pari tyyppiä ja tyyppien Instagram-tiliä, jotka ovat jollain tavalla tuoneet minulle aiheesta uutta ajateltavaa ja toisaalta tukeneet myös niitä ajatuksia, joita pääni jo entuudestaan on tulvinut: 

@janitoivo - Yleisesti Jani suhtautuminen asioihin tuntuu minun vinkkelistä viisaalta ja vastuulliselta. Janin kirja "Poika ja hame" esimerkiksi pohtii lapsen näkökulmasta sitä, miksi maailma on jaettu tyttöjen ja poikien juttuihin. 

@emminuorgam - Emmi ravistelee inhimillisesti monia pinttyneitä käsityksiä. Tätä aihepiiriä hän on käsitellyt esimerkiksi kolumneissaan ja instastoryissään. 

@sosionomi_elli - Elli on myös pohtinut näitä aiheita Instassaan. Tsekkaa erityisesti postaus, jossa Elli pistää pölyttyneet "Mistä on pienet pojat / tytöt tehty?" -lorut uuteen kuntoon. 

Papu & Perheenvarsi #23

 

ODOTAS KUN... - Miten puhua tulevalle / tuoreelle vanhemmalle?

 

Oon ihmetellyt ihan kamalasti sitä, miten ainakin täällä Suomessa tuntuu olevan hyvinkin yleistä, että erityisesti muut vanhemmat kommentoivat kurjasti tuleville vanhemmille.

Sen lisäksi, että me ei voida ennustaa mitä toisen vauva-arki tuo tullessaan, on todella outoa pitää yllä sellaista negatiivista kuvaa vauvan kanssa elämisestä. Vauvat kun usein on melkoisen toivottuja ja todella ihania pieniä tyyppejä.

Toki se yllättää usein sillä, miten raskasta ja väsyttävää se uusi arki voi olla, mutta jos se olisi niin hirveätä helvettiä kuin näistä mainailevista ODOTAS KUN... -kommenteista voisi tulkita, miksi ihmiset sitten yhä lisääntyvät ja moni lähtee vieläpä samaan rumbaan uudestaan?

Negatiiviset piruja maalailevat kommentit etukäteen on paitsi todella inhottavia, myös täysin turhia. Ei kukaan tuleva vanhempi toivo, että olispa enemmän paineita.

Kiltteys ei maksa mitään, joten annetaanhan sitä eteenpäin?