Aka voittaa ahdistuksen

Psykologi ehdotti minulle pari vuotta sitten, että piirtäisin ahdistuksen. Kerroin, että oon sen jo piirtänyt ja päiväkirjoissa se on mustan varjomaisen koiran muodossa.

Psykologini sanoi, että seuraava askel on sitten piirtämällä tutustua hahmoon ja opettaa se vaikka antamaan tassua. 

Niin konkretisoisin sarjakuvan keinoin itselleni sen, että mä pystyn hallitsemaan ja "kouluttamaan" mun tunteita, tai siis sitä miten mä niihin reagoin.

Piirtäminen on ollut mulle aina paras keino käsitellä tunteita yhdessä kirjoittamisen kanssa, joten tottakai kokeilen.

Onneks muksutkin osaa usein häivyttää ahdistuksen vain olemalla olemassa siinä hetkessä. Eivätkä itse edes tiedä, miten ison lohdun he lohduttomimpaankin hetkeen tuovat.

Taapero yllätti, kun toissapäivänä äkkäsi minut tällä lailla itkemästä. 

Ei hätkähtänyt, vaan tuli luokse, pyysi syliin, hymyili ja halasi. 

Miten pieni tunneälykäs ja tilannetajuinen tyyppi hän onkaan. 

😭❤

Elämä ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa ei oo ihan se helpoin tie. 

Yritän kuitenkin muistaa, että ahdistus tai kurjat fiilikset on lopulta vain karvas lisämauste, eikä ne määritä mun koko menua.

🫂💕

2022

 

#SISÄLLÄVIIHTYMISVINKIT osa 1

 

Millä mielellä?

 

Kuusijalkainen

 

it's a trap

 

Kuva-arvoitus

 (28.7.2021)

Kuva-arvoitus: onko tässä raskaana oleva, kovatahtoisen taaperon yöimetykset tiheän heräilyn vuoksi lopettaa päättänyt minä, vai perus peiliini eksynyt zombi? 

 

Nuorimmainen on tosiaan pian 1v 4kk, ja neuvolan vihjauksista huolimatta minulla ei ole ollut voimia, jaksamista tai halua lopettaa yöimetyksiä, sillä se on ollut kätevin keino jatkaa unia suoraan heräilystä huolimatta ja lapsi on kuitenkin syönyt päivisin oikein hyvin. 

 

Nyt kun maito alkaa ilmeisesti raskauden myötä muuttuvan hormonitoiminnan myötä ehtymään, yöheräilyt ovat tihentyneet entisestään eikä muksu saa tissistä juuri mitään irti, joten pikatankkauksen sijaan imetys onkin pitkän kaavan tuttituokio.
Sehän tarkoittaa, että kumpikaan ei nuku, sillä lasta turhauttaa tyhjää töhisevä tissi, minua taas ikuisesti nahkapatakintaassani puoli yötä lupsuttava lapsiparka. 

 

Nyt takana on kolmas yö ilman, että hellyn ja tilkitsen taaperon tissillä. Yöheräilyt ovat olleet erittäin kovaäänisiä ja kiukkuisia, en saisi koskea tai puhua, en saisi tarjota vesipulloa, mutta silti taapero tahtoo sen vesipullon ja viime yön ensimmäisellä raivolla rauhoittui lopulta viereen kun kysyin, tuletko syliin. Vierestä pimeydestä kuului pieni itkuinen "joo", ja sitten käperryttiin tiukasti vierekkäin unille.
Kaksi viimeistä yötä on sujunut kahdella, suht nopeasti (~15min) taltutetulla heräämisellä, kun ensimmäisenä yönä pahin hereilläolozumba kesti ~1,5h.

 

Nukun siis yhä ensimmäisen unipätkän parisängyssä Kallen kanssa, mutta ensimmäisen heräämisen jälkeen olen vielä jäänyt lapsen viereen nukkumaan, ettei liikaa muutu kerralla. Hän kun selvästi yhä kaipaa sitä yöllistä läheisyyttä, kun päivisin ei paljon hellimään ehdi, sillä tyypin täytyy touhuta ja tutkia jatkuvasti.

Herkkupeffa

 

Ei mua silleen väsytä, mutta...

 

Mikäs tässä tasapainoillessa!

 

 

 

 

Huhhuh!

Vauva-arki vaihtui tässä taaperoarkeen, mutta vauhti sen kuin kiihtyy!

Perheen nuorin on nyt ollut kolmessa muutossa mukana: voin sanoa, ettei varsinaisesti rentouta muuttaa kolmesti vuoden sisällä, varsinkaan kun arjessa on jo valmiiksi ihan tarpeeksi toimintoja. 

Edelliseen, niin ihanaan ja täydelliseen asuntoomme, lorisi eräänä pääsiäsen ajan iltana naapurin eritteet vessan katosta ja seinistä läpi. 

Makuuhuoneen ja kyseisen wc:n välinen seinä revittiin auki, makkari muovitettiin ja kamalaa metakkaa pitävä kuivauslaite pöhisi kilpaa remppamiesten kanssa, kun minä istuin lastenhuoneessa evakossa yksivuotissynttäreitään viettävän vauvaparan kanssa soittelemassa jokaiselle mahdolliselle taholle siitä, mitä nyt oikein tehdään.

Remppa tulisi kestämään kuulemma useita kuukausia, eikä evakkoasuntoon hetkeksi muuttaminen houkutellut: sitä kun olisi seurannut TAAS yksi muutto lisää, eikä se olisi ratkaissut ongelmiamme liittyen alakerran röökiä sisällä polttavaan naapuriin (jonka savut tuli meidän makkariin), tulevaan hissiremonttiin ja siitä selviämiseen neloskerroksessa rattaiden ja lasten kanssa, tai yläkerran kosteusvahingonkin aiheuttaneiden naapureiden pitämään 24/7 älämölöön

(Okei, olin enemmän kuin hiiltynyt kun muuttoa tehtiin, eivätkä varmasti tietenkään tahallaan toopeilleet siellä yläpuolella, mutta ei tuu ikäväkään.)

Onni onnettomuudessa: kosteuvahinko satoi niskaan maanantaina, muuttokuormat karautti kohti uutta kotia saman viikon perjantaina.
En voi kylliksi kiittää vuokranantajafirmaamme nopeasta reagoinnista ja tilanteeseen nähden sulavasti sujuneesta asunnonvaihdosta, enkä rakkaita ystäviämme siitä, että taas ne raahasivat meidän maallisen omaisuutemme meidän kanssa uuteen kotikoloomme. 

Ja uusi koti. Uusi koti se vasta onkin onni onnettomuudessa: uusi alkumme sai hyvän pohjan aivan mielettömän hyvän sijainnin ja pohjaratkasun asunnossa, omalla takapihalla ja rauhallisella alueella lähellä kouluja, päiväkoteja, leikkipuistoja, uimarantoja ja luontoa. 

Tästä asunnosta voisin jaaritella lisää jahka kehtaan ottaa julkaisukelpoisia kuvia!
Siinäpä mainio lisäsyy yrittää päihittää nuo viimeisetkin nurkassa nysväävät muuttolaatikot.

 

Äidin kylpyläloma

 

 

Tiärättekö, kun arki on niin hälinäntäyteistä, että tuntuu omalta lomalta päästä välillä yksin kotiaskareiden ääreen puuhastelemaan?

Ainakin just tällä viikolla esimerkiksi tiskaaminen on ollut enemmänkin kylpyläloma kuin pakollinen kotityö. 

Vauva siis puskee kaikin voimin ilmesesti poskihammasta, tai toivottavasti useampaa kerralla. 

Sen vaiheen vauvan kanssa saman katon alla eläneet voinee samaistua aika vahvasti oloihin: vauvalla kun on koko ajan pinna (ja ikenet) kireällä, uni tai ruoka ei maistu ja ääntä lähtee. 

 

Tulkaa, hampaat, pian läpi. 

 

Antakaa armoa mulle ja erityisesti vauvapololle.

Ei tuu.