Kuinka puhua kuolemasta pikkulapselle?

Kuinka puhua pikkulapselle kuolemasta? 🥀 

(Sisältövaroitus ja sarjakuvaspoileri: oravalle käy kovin köpelösti! Kuoleman käsittelyä aiheena.) 

Taaperomme, ~2,5v, kohtasi Kallen kanssa ulkona kuolleen oravan. 

Kotona asia palasi pieneen mieleen: 

"Oi, mitä oravalle tapahtui?" 

(Viime marraskuussa jouduin puhumaan silloin kymmenvuotiaalleni kuolemasta, kun enoni menehtyi yllättäen: teema on siis surullisen tuttu meille. Taapero tosin ei ehtinyt enoa tavata, joten ei tajunnut asiaa. Tästä keskustelusta löytyy sarjakuva myös, voin laittaa kohokohtiinkin että löytyy.) 

Oli yllättävän vaikea puhua noin pienelle kuolemasta: kyseessä on tarkka ja kyseleväinen tyyppi, enkä hänellekään halua puhua "ikiunesta" tai "pois nukkumisesta". 

Moni lapsi on kuulemma alkanut näiden kiertoilmaisujen vuoksi pelätä nukkumaanmenoa rajustikin oireillen. 

Suoraan siis, mutta lapsentasoisesti. Tämä sarjakuva on tiivistelmä siitä, miten taaperolle tilanteen puhuimme. 

Mietin jos tekisin tästä hieman pitemmän version, ehkä pikku kirjasena. 

Lisäisin näitä sivuhuomioitakin sitten... 

Esim. näitä mietittiin samalla: 

- Kuolinsyyn kerroin, koska lapsi kysyi "kuka kuolei oravan?": pohdimme yhdessä sitä, että orava ei osaa aina katsoa, tuleeko autoja. 

Keskusteltiin se, että ihmiset onneksi osaa ja aikuinen pitää siksi usein kädestä kun ylitetään tie yhdessä. 

- Kun kerroimme, että haudatessa kuollut hyvästellään ja sanotaan heippa, taapero mietti heiluttaako orava sitten takaisin. Oli tärkeää kertoa, että kuollut ei enää liiku, eikä orava siksi voi vilkuttaa. 

- Hautaamisesta kerroin, koska lapsi itse kysyi, "mitä sitten tehdään?"

Meidän pikkuisellemme tämäntyyppinen selonteko tuntui kelpaavan. 

Ilahtui myös siitä, kun lopuksi siirryimmekin miettimään sitä, kun tulee uusia oravia. Taapero tiesi muuten kertoa, että ne tulee äitioravan mahasta. ❤ 

Kiitos kaikille seuraajille Perheenvarren Instagramin storyissa aiheen ympärillä pyörineestä keskustelusta. 

Toivon, että tästä pohdinnasta ja kuvasarjasta on apua joskus jollekulle aikuiselle, joka kokee vaikeaksi käsitellä tätä aihetta pienen lapsen kanssa.

🐿 💕

Kasassa

 

Viimeaikojen fiilikset. Varsinkin tänään on ollut todella tämmöinen päivä.

Onneks on sarjakuvat ja piirtäminen, joihin purkaa ja paeta.
Ja nuo pennut, joiden kanssa puuhata ja jotka pitää mut kiinni ilossa ja arjessa.

On vaikeaa virittyä vielä kotipuolessa kunnolla joulutunnelmaan, kun kuusen koristelun ja glögillä kilistelyn sijaan on mielessä, mistä kukat arkun päälle tai kupit kahvinjuojille.

Pikkusiskoni menehtyi marraskuussa seitsemän vuotta sitten.
Enoni menehtyi nyt marraskuussa.

Molemmat tapaukset niin lähellä joulua, että näiden asioiden kanssa tuntuu kuin jouluun hapuiltaisiin harmaassa sumussa, vaikka pitäisi olla iloa ja valoa.

Puhumattakaan muista murheista tämän kaiken ohella.

"Yksinään me täällä ryömitään
Ei jäätävä tuuli laula meille,
se laulaa lähteneille
Ympyrää kuin hyrrät pyöritään
Ja siinä kun mietin, mitä mä teen
Niin sä tartut mua käteen
Hei, ethän pois mee?
En mä osaa elämää
Ilman sua
Jäädään paikalleen, niin ei päivä päätykään
Ja hartioilta sun mä kaiken nään"

- Pyhimys - Jättiläinen

Kuinka puhua lapselle läheisen kuolemasta?

(Sisältövaroitus: puhetta kuolemasta ja kuvailua sairaalan tapahtumista tapaturman jälkeen.)

Tuo viikko oli ihan hirveä. 

Maanantaina sain soiton teho-osastolta, ja sumuinen, surullinen ja lohduton aika maanantaista torstaihin tuntui epäreilulta ja epätodelliselta. 

Päivät tuntuivat viikoilta, kun istuimme rakkaan ihmisen kanssa sairaalavuoteen vierellä hyvästelemässä läheistämme.
Onneksi meillä oli siellä toisemme tukena. 

Menetimme yllättäen rakkaan ihmisen.
Ja tämä kaikki tuntuu näin aikuiselle, läheisen kuolemia jo kokeneelle ihmisellekin kauhealta.
Eihän tällaiseen voi varautua tai tottua, täytyy vain alistua ja sopeutua. 

(Maanantaina aamulla mietin, että onpa harmaa ja surullinen päivä, sillä se oli edesmenneen pikkusiskoni syntymäpäivä. Siskon kuolemasta tulee kuluneeksi pian 7 vuotta.
Enpä olisi maanantaiaamuna uskonut, että päivä voi vielä pahemmaksi muuttua.)

Esikoiselle kertominen oli itselle kaikkein pahin paikka. 

Menehtynyt läheinen oli lapselle äärettömän rakas, ja lapsi ihaili häntä niin monin tavoin, kuten läheinenkin ihaili ja rakasti lasta. 

Onneksi lapsi näytti tunteensa, puhui, kyseli, itki, muisteli. 

Elämäni rankimpia mutta viisaimpia keskusteluja.

Lapset ovat niin vahvoja, herkkiä, viisaita ja aitoja. 

Kuten oli läheisemmekin, joka eli herkkänä ja kilttinä ihmisenä läpi elämänsä sen loppuun asti.

Hyvästi, rakas ihminen. 

Jätit jättimäisen aukon lähdettyäsi.