...Okei, hän on ollut täällä jo tovin. Oikeastaan kohta kolme kuukautta.
Arki on ollut aika hektistä, ja jos vauvan hoidolta, syömiseltä ja nukkumiselta on jäänyt aikaa, olen istunut piirtämään, sillä siihen touhuun ehti tulla usean viikon tauko!
Blogin päivittäminenkin sen myötä painottui noiden uusiksi väritettyjen sarjisten julkaisuun, mutta ehkäpä alan tässä taas kirjoittelemaankin...
Siispä itse aiheeseen! Vauva! Multa pääsi vauva!
Ja mikä mieletön mäihä, kun taas tuli aivan tavattoman ihana vauva, ihan niinkuin viime kerrallakin.
Pikku sirkuttajamme syntyi 7.4., reilun viikon lasketun ajan jälkeen. Kuten veljensä, typykkäkin viihtyi mun uumenissa vailla kiireen häivää. (Tottakai tyypin, joka vihaa raskaana olemista, lapset pysyy muhimassa viime tippaan saakka...)
Onneksi monta päivää epäsäännöllisinä sitkutelleet supistukset muuttuivat lopulta kertaheitolla kunnon kidutukseksi: koronatilanteen takia kun synnyttäjän tuki pääsisi mukaan vasta saliin. Oli onni, että homma lähti niin lentäen käyntiin: mentiin suoraan sinne saliin, kun pystyttiin odottelemaan kotona siihen saakka, etten enää kestänyt kipuineni.
Synnytys oli, vastoin kaikkia ennakkopelkojani, lopulta hyvinkin siedettävä kokemus. Suurimmat pelkoni liittyivät tietty kipuun: ensisynnyttäjänä minulle jäi järkyttävät traumat siitä, että edes epiduraali ei vienyt kivuilta sitä terävintä kärkeäkään pois.
Tällä kertaa puudute kuitenkin puri, ja sain ennen tositohinaa jopa nukuttuakin parisenkymmentä minuuttia. Olo oli aivan taivaallinen, kun se epätoivoinen ajatus kivusta ja toimimattomasta kivunlievityksestä hälveni hiiteen. Tältä sen siis pitäisi tehotessaan tuntua.
Juuri ennen beibin puskemista maailmaan laittoi kätilö samaisesta epiduraalikolosta minuun vielä jotain toista puudutetta, joka vei tunnon jaloista alaspäin. Ikävää, että sen taika-aineen nimi ei näy vielä(kään) OmaKannassa, enkä millään muista mikä se oli.
Ei mikään niistä, mitä löysin kun Googlasin synnytys ja puudutus. Tai sitten oli, ja mun ilokaasuaivot on keksineet jonkun oman sanan sen paikalle...
Toinen pelkoni oli, että Kalle ei kestä sitä touhua. Jo pelkästään sairaalasarjoja karsastava kaveri, joka joutuisi näkemään kaiken maailman eritteitä ja teräviä välineitä, muovautui ajatuksissani siksi tyypiksi, joka pyörtyy kesken kaiken ja kätilöt joutuu juosta ottamaan koppia.
Eikä olis ihan kevyt kopitus, jos parimetrinen tyyppi tömähtää tajuttomana tantereeseen.
Mutta Kallepa kesti! Oli mahtavaa, että loppurutistuksessa kättä rutisti kannustava ja rauhallinen kumppani.
Kipua tuntematta sain työnnettyä maailmaan tämän ihka uuden ihmisen. Ja me itkettiin kaikki kolme: minä ja Kalle kyynelehdittiin ilosta ja helpotuksesta, ja pikkuhenkilö huusi ensimmäisen elämänmullistuksensa vuoksi.
Saatiin olla salissa useampi tunti rauhassa toisiimme tutustumassa. Minä pääsin suihkuun, Kalle sai kapalon syliinsä ja katon ilmanvaihtokanavista kantautui sateen tuoksu terveisinä ulkona kuohuvasta keväästä.
Maailmantilanteen vuoksi poistuimme lopulta vauvan kanssa kahdestaan potilashotelliin, ja Kalle pääsi kotiin hengähtämään ennen uudenlaisen arjen aloittamista.
Ensisynnyttäjänä oli turvallinen olo olla osastolla ja saada paljon neuvoa ja apua, mutta nyt toisella kertaa tuntui oikealta ratkaisulta painua pesimään kahdestaan huoneeseen.
Saatiin kunnolla tutustua toisiimme, minä ja tuore tyttäreni.
Tunteet olivat yhtä pinnassa, kuin esikoisenkin kanssa. Kyyneleitä ei voinut vangita ja hyvän olon hormonit tekivät olosta äärettömän kiitollisen, vaikka väsymys painoi päälle lujaa.
Niin saimme toivottaa tervetulleeksi maailmaan tämän täydellisen uuden pienen ihmistaimen. Uuden pienen persoonan, joka teki minusta toista kertaa äidin, Kallesta ensi kertaa isän ja esikoisestani isoveljen.
Paljon olisi tosiaan kirjoittamisiin aiheita mielessä. Ehkä aikaakin sille tässä pikkuhiljaa löytyy enemmän.
Vauvajuhlat esimerkiksi oli aivan ainutlaatuisen upea juttu, joten pakko niitäkin on jälkijunassa hehkuttaa. Synnytyspelko myös poistui tämän tuoreen tyypin tulon myötä, joten ehkä siitäkin lisää. Raskauden ja imetyksen seurauksena muuttuneesta kehosta olisi asiaa. Imetyksestä itsestäänkin olis sananen sanottavana.
En tiedä lukeeko tätä blogia vielä niin moni, että kannattaa kysellä.
Onko vähän noloa jos oon olevinani aivan pro somemama ja yritän kalastella kommentteja loppukysymyksillä, mutta kukaan ei vastaa?
Ehkä kysyn kumminkin.
Oon tottunu oleen vähän nolo koko elämäni.
Mistä aiheesta tykkäisit lukea? Olisko joku mainitsemani aihe mielenkiintoinen, vai onko mielen päällä jokin muu juttu, josta toivoisit mun avaavan sanaisen tai kuvaisen arkkuni?
