"Olisit miettinyt ennen kuin hankit lapsia!"

Saako vanhemmat valittaa väsymystään, vai pitäisikö vain vaieta, kun itse on lapset kerran hankittu?

Luin monttu auki ja silmiä pyöritellen taas eri somealustojen kommenttiosioita liittyen artikkeliin, jossa äiti avasi ajatuksiaan uupumuksestaan. 

Mikä saa ihmisen kommentoimaan niin tökerösti, tunteettomasti ja törkeästi jonkun toisen tilannetta? 

Mitä hyötyä on itselle tai kenellekään muulle laukoa kommentteja, kuten:

 "ei meidän lapset vaan..." , "miksi pitää valittaa kun itse on omat valintansa tehnyt?", "olisiko pitänyt miettiä ennen kuin..." tai "no kyllä minä vaan olen pärjännyt väsymättä ja valittamatta vaikka lapsia on viisi ja yksin hoidan kaiken kotona" ?

Tuleeko oma olo sellaisesta jollekin OIKEASTI paremmaksi, kun saa vähän lytätä toista ihmistä alemmaksi? 

Vai onko oma olo salaa tosi kehno, ja siksi ketuttaa kun joku muu tuo asiansa esille? 

Mihin manailu, voivottelu ja jossittelu on tehokkaita apuja?

Surullista, että vanhemmat osaavat yhä olla niin susia toisilleen.

Toki ihanaa on, että enemmän kommentointia ja kohua tuntui aiheuttavan alkuperäistä avausta puolustavat, empaattiset ja vertaistuelliset kokemukset ja kommentit.

Tunteet vanhemmuuteen liittyen, kuten muihinkin elämän asioihin liittyen, on monenlaisia ja monimutkaisia. 

Synnytyksenjälkeinen masennus ei tarkoita, että vanhempi ei välittäisi lapsestaan.

Oman ajan ottaminen ei tarkoita, etteikö vanhempi haluaisi viettää aikaa lapsensa kanssa.

Toivottavasti nämä silkkaa ripulia kommentoineen riepottelijat joko ymmärtävät oman tökeröytensä joskus, tai edes tajuavat olla hiljaa.

Vanhemmat, autetaan ja tsempataan toisiamme. 

Ei tartte jäädä yksin, ei tartte jaksaa yksin.

Se että jokin on joskus raskasta, ei tarkoita, etteikö se olisi rakasta.

Millä mielellä?

 

...kiitti luottamuksesta.

 

Maailman mielenterveyspäivä 10.10.

Tänään 10.10. vietetään Maailman mielenterveyspäivää.

Näytämme yhdessä vihreää valoa mielenterveydelle ja muistutamme:
"Jokaisen nuoren mieli on arvokas!"

Kerroin eilisen sarjakuvani yhteydessä siitä, kuinka sain diagnoosin ahdistuneisuuteeni ja paniikkihäiriööni jo nuorena.
Matkalle on mahtunut myös muutamia masennusjaksoja, toki tietenkin myös valoisampia aikoja.

mieli.fi/kymppikymppi -osoitteesta löysät muuten myös vinkkejä siihen, kuinka kuunnella ja kohdata nuoria paremmin!

HEH - Hitto Että Hävetti (osa 1)

 

 

 

 

Minä, oman elämäni koominen sivuhahmo.

ODOTAS KUN... - Miten puhua tulevalle / tuoreelle vanhemmalle?

 

Oon ihmetellyt ihan kamalasti sitä, miten ainakin täällä Suomessa tuntuu olevan hyvinkin yleistä, että erityisesti muut vanhemmat kommentoivat kurjasti tuleville vanhemmille.

Sen lisäksi, että me ei voida ennustaa mitä toisen vauva-arki tuo tullessaan, on todella outoa pitää yllä sellaista negatiivista kuvaa vauvan kanssa elämisestä. Vauvat kun usein on melkoisen toivottuja ja todella ihania pieniä tyyppejä.

Toki se yllättää usein sillä, miten raskasta ja väsyttävää se uusi arki voi olla, mutta jos se olisi niin hirveätä helvettiä kuin näistä mainailevista ODOTAS KUN... -kommenteista voisi tulkita, miksi ihmiset sitten yhä lisääntyvät ja moni lähtee vieläpä samaan rumbaan uudestaan?

Negatiiviset piruja maalailevat kommentit etukäteen on paitsi todella inhottavia, myös täysin turhia. Ei kukaan tuleva vanhempi toivo, että olispa enemmän paineita.

Kiltteys ei maksa mitään, joten annetaanhan sitä eteenpäin?

Tuputus... (Papu & Perheenvarsi #20)

 

 Luin tänään loistavan postauksen lasten kaverisuhteiden romantisoinnin ongelmallisuudesta @sosionomi_elli Instatilillä. 

Kiitos siitä ihan hirmuisen paljon!

Ajatus tästä sarjakuvasta ja seksuaalisuusasioiden ympärillä vellovasta kaksinaismoralismista on pyörinyt mielessäni pitkään, mutta nyt kun aihe taas osui eteeni, oli tämä pakko päästää päästä paperille.

Minun mielestäni maailmaan mahtuu kaikenlaiset esimerkit ja esikuvat, jotka liittyvät tasapuolisiin rakkaus- ja ihmissuhteisiin. 

Monesti seksuaalivähenmistöihin liittyvissä keskusteluissa mölisee äänekäs heterotyyppi, joka pohtii sitä, ettei lapsille tulisi tuputtaa (eli homoaiheesta puhuttaessa tuputus = olla  ylipäätään olemassa ja näkyvillä) omia suuntauksia. 

Silti on ihan yleinen ja hyväksytty hauska juttu heittää seurusteluun ja romanttisiin suhteisiin liittyvää läppää jo ihan pienistä lapsista. 

Kuinka tyttövauvat "tapasivat tänään vauvatreffeillä ensimmäisen poikaystävänsä" tai kuinka päiväkoti- ja alakouluikäisiltä pojilta tivataan, että "jokos se tyttöystävä on löytynyt vai mahtaako niitä jo olla useampi kjeh kjeh."

Minusta on vastenmielistä asettaa jo pienten lasten ylle ajatuksia, odotuksia ja ennakko-oletuksia näiden tulevasta seksuaalisesta suuntautumisesta tai mahdollisesta romanttisesta preferenssistä.

Annetaanhan lasten ajatella ja päättää näistä asioista itse, sitten kun ovat siinä iässä, että aihe ylipäätään on ajankohtainen? 

Siihen asti lapset olkoon rauhassa lapsia ja keskittykööt omiin lasten maailman juttuihin. 

VANHEMMAT PUHELIMELLA - Sopiiko vieraan ihmisen puuttua asiaan?

 

Annetaanhan armoa ja ymmärystä toisillemme.
Vanhemmuudessa on monta liikkuvaa osaa, paljon enemmän kuin näyttöä näpyttävä ohikulkijan sormi.

Viis vuatta!

 

Tää tapahtu tasan viis vuatta sitten. Bailattiin pikkusiskon kanssa Blockfesteillä, ja oli todella ihana elokuinen keli. 

Juhannuksena tapaamani tyyppi kysy, löytyiskö mun luota yöpaikkaa jos sekin tulis festaroimaan. Kerroin että saa tulla, jos ei oo allerginen mun kissalle tai siskolle.

Bileiden päätteeksi raahasin sit ton kaljun kirahvin kotiini, ja seuraavana aamuna tajusin, että tää yhden illan juttu saattaa venyä useemman illan jutuks. ("Mä oOn NyT nIiN sInKkUnA kUn OoN sAaNu SuHdEsEkOiLuStA tArPeEkSeNi" t. Jenni 2015)

Ihan ei mun matikkapäällä ja parisuhdesuhdehistorialla riittäny silloin ajatus siihen, että yhtäkkiä olis kulunu samassa seurassa viis vuotta, mutta kappas kehveliä. 

Aika tosi kiva. Hyvä me.

(Sarjakuva kaivettu päiväkirjasta esille tämän päivän kunniaksi.)