"Olisit miettinyt ennen kuin hankit lapsia!"

Saako vanhemmat valittaa väsymystään, vai pitäisikö vain vaieta, kun itse on lapset kerran hankittu?

Luin monttu auki ja silmiä pyöritellen taas eri somealustojen kommenttiosioita liittyen artikkeliin, jossa äiti avasi ajatuksiaan uupumuksestaan. 

Mikä saa ihmisen kommentoimaan niin tökerösti, tunteettomasti ja törkeästi jonkun toisen tilannetta? 

Mitä hyötyä on itselle tai kenellekään muulle laukoa kommentteja, kuten:

 "ei meidän lapset vaan..." , "miksi pitää valittaa kun itse on omat valintansa tehnyt?", "olisiko pitänyt miettiä ennen kuin..." tai "no kyllä minä vaan olen pärjännyt väsymättä ja valittamatta vaikka lapsia on viisi ja yksin hoidan kaiken kotona" ?

Tuleeko oma olo sellaisesta jollekin OIKEASTI paremmaksi, kun saa vähän lytätä toista ihmistä alemmaksi? 

Vai onko oma olo salaa tosi kehno, ja siksi ketuttaa kun joku muu tuo asiansa esille? 

Mihin manailu, voivottelu ja jossittelu on tehokkaita apuja?

Surullista, että vanhemmat osaavat yhä olla niin susia toisilleen.

Toki ihanaa on, että enemmän kommentointia ja kohua tuntui aiheuttavan alkuperäistä avausta puolustavat, empaattiset ja vertaistuelliset kokemukset ja kommentit.

Tunteet vanhemmuuteen liittyen, kuten muihinkin elämän asioihin liittyen, on monenlaisia ja monimutkaisia. 

Synnytyksenjälkeinen masennus ei tarkoita, että vanhempi ei välittäisi lapsestaan.

Oman ajan ottaminen ei tarkoita, etteikö vanhempi haluaisi viettää aikaa lapsensa kanssa.

Toivottavasti nämä silkkaa ripulia kommentoineen riepottelijat joko ymmärtävät oman tökeröytensä joskus, tai edes tajuavat olla hiljaa.

Vanhemmat, autetaan ja tsempataan toisiamme. 

Ei tartte jäädä yksin, ei tartte jaksaa yksin.

Se että jokin on joskus raskasta, ei tarkoita, etteikö se olisi rakasta.

Haittaa se

Millä mielellä?

 

Tyttöjen värejä ja poikien juttuja

Tyttöjen värejä ja poikien juttuja! Onko semmoisia? 

Tämä pohdinta lähti siitä, kun muistelin, miten poikaani kiusattiin punaisista housuista jo päiväkodissa. 

Sitä luulisi, että tämmöiset "tyttöjen ja poikien värit/lelut/vaatteet/luonteenpiirteet" -mustavalko--, eikun siis sinipinkkijaottelu olisi jo unohdettu kasa vanhoja ja kuluneita käsitteitä, mutta yhä niihin vain sitkeästi törmää. 

(Vieläpä tilanteissa, joissa asioiden sukupuolittaminen on täysin tarpeetonta. Tosin hyvin harvassa tilanteessa se lopulta on tarpeellista.) 

Saa sanoa tyttö, saa sanoa poika!

Mutta täytyy silti muistaa, että on muutakin. 

Ja että tytöt eivät ole kasa tietynlaisia värejä ja piirteitä, niinkuin eivät ole pojatkaan.

Itse ostan tytölleni mekkoja ja pojalleni tummia vaatteita, mutta vältän silti esimerkiksi puhuessa asioiden sukupuolittamista. 

Tässä pari tyyppiä ja tyyppien Instagram-tiliä, jotka ovat jollain tavalla tuoneet minulle aiheesta uutta ajateltavaa ja toisaalta tukeneet myös niitä ajatuksia, joita pääni jo entuudestaan on tulvinut: 

@janitoivo - Yleisesti Jani suhtautuminen asioihin tuntuu minun vinkkelistä viisaalta ja vastuulliselta. Janin kirja "Poika ja hame" esimerkiksi pohtii lapsen näkökulmasta sitä, miksi maailma on jaettu tyttöjen ja poikien juttuihin. 

@emminuorgam - Emmi ravistelee inhimillisesti monia pinttyneitä käsityksiä. Tätä aihepiiriä hän on käsitellyt esimerkiksi kolumneissaan ja instastoryissään. 

@sosionomi_elli - Elli on myös pohtinut näitä aiheita Instassaan. Tsekkaa erityisesti postaus, jossa Elli pistää pölyttyneet "Mistä on pienet pojat / tytöt tehty?" -lorut uuteen kuntoon. 

VANHEMMAT PUHELIMELLA - Sopiiko vieraan ihmisen puuttua asiaan?

 

Annetaanhan armoa ja ymmärystä toisillemme.
Vanhemmuudessa on monta liikkuvaa osaa, paljon enemmän kuin näyttöä näpyttävä ohikulkijan sormi.

Papu ja Perheenvarsi #14