Saako vanhemmat valittaa väsymystään, vai pitäisikö vain vaieta, kun itse on lapset kerran hankittu?
Luin
monttu auki ja silmiä pyöritellen taas eri somealustojen
kommenttiosioita liittyen artikkeliin, jossa äiti avasi ajatuksiaan
uupumuksestaan.
Mikä saa ihmisen kommentoimaan niin tökerösti, tunteettomasti ja törkeästi jonkun toisen tilannetta?
Mitä hyötyä on itselle tai kenellekään muulle laukoa kommentteja, kuten:
"ei
meidän lapset vaan..." , "miksi pitää valittaa kun itse on omat
valintansa tehnyt?", "olisiko pitänyt miettiä ennen kuin..." tai "no
kyllä minä vaan olen pärjännyt väsymättä ja valittamatta vaikka lapsia
on viisi ja yksin hoidan kaiken kotona" ?
Tuleeko oma olo sellaisesta jollekin OIKEASTI paremmaksi, kun saa vähän lytätä toista ihmistä alemmaksi?
Vai onko oma olo salaa tosi kehno, ja siksi ketuttaa kun joku muu tuo asiansa esille?
Mihin manailu, voivottelu ja jossittelu on tehokkaita apuja?
Surullista, että vanhemmat osaavat yhä olla niin susia toisilleen.
Toki
ihanaa on, että enemmän kommentointia ja kohua tuntui aiheuttavan
alkuperäistä avausta puolustavat, empaattiset ja vertaistuelliset
kokemukset ja kommentit.
Tunteet vanhemmuuteen liittyen, kuten muihinkin elämän asioihin liittyen, on monenlaisia ja monimutkaisia.
Synnytyksenjälkeinen masennus ei tarkoita, että vanhempi ei välittäisi lapsestaan.
Oman ajan ottaminen ei tarkoita, etteikö vanhempi haluaisi viettää aikaa lapsensa kanssa.
Toivottavasti
nämä silkkaa ripulia kommentoineen riepottelijat joko ymmärtävät oman
tökeröytensä joskus, tai edes tajuavat olla hiljaa.
Vanhemmat, autetaan ja tsempataan toisiamme.
Ei tartte jäädä yksin, ei tartte jaksaa yksin.
Se että jokin on joskus raskasta, ei tarkoita, etteikö se olisi rakasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti