Paras äiti

 

Tämä muisto on niiltä ajoilta, kun oltiin esikoisen kanssa vielä kaksin. Taisi olla kolmisen vuotta vanha pieni tyyppi, kun tämän viisautensa mulle aivan puun takaa täräytti. 

Ensin hihitytti, että nyt oli kyllä helppo olla kyseisen sarjan paras. 

Tottakai, kun olen hänen ainoa äitinsä, ja vieläpä siihen aikaan ainoa aikuinen, jonka kanssa hän asuu.

Mutta myöhemmin mietin, että kyllä se kehu tuli täysin sydämestä ja kannan sitä kiitollisena: 

vaikka olin silloin vielä yksinhuoltaja ja tasapainoilin omien elämän kriisieni ja ensimmäisen lapseni kasvattamisen kanssa, olen silti paras äiti, joka hänellä on. 

Ja sehän on se mitä toivon: 

olla omalla ja meidän mittapuulla paras äiti parhaille pienille lapsilleni.

En tietenkään aina ole, sillä olen väsynyt, äkkipikainen ja lyhytpinnainen.

Onneksi sen vastapainoksi olen hauska, luova, huolehtiva ja ennen kaikkea rakastava.

Ja ylpeä, niin ylpeä mun herkistä, viisaista lapsistani. 

Huomaan että teinille se on haastavampaa kertoa: olen palannut näihin muistoihin haikeana, kun jälleen olen uuden edessä.

Olen ensimmäistä kertaa teinin äiti. 

Erityisherkän, keskittymishäiriönsä kanssa kamppailevan teinin.

Erityisherkkänä, keskittymishäiriön kanssa kamppailevana äitinä.

Toivottavasti hän on vielä kolmetoistavuotiaana ja kolmekymmenvuotiaana samaa mieltä, kuin tuolloin kolmivuotiaana.

Että olisin joka vaiheessa hänelle kaikesta huolimatta 

paras äiti joka hänellä on.