Kuinka puhua kuolemasta pikkulapselle?

Kuinka puhua pikkulapselle kuolemasta? 🥀 

(Sisältövaroitus ja sarjakuvaspoileri: oravalle käy kovin köpelösti! Kuoleman käsittelyä aiheena.) 

Taaperomme, ~2,5v, kohtasi Kallen kanssa ulkona kuolleen oravan. 

Kotona asia palasi pieneen mieleen: 

"Oi, mitä oravalle tapahtui?" 

(Viime marraskuussa jouduin puhumaan silloin kymmenvuotiaalleni kuolemasta, kun enoni menehtyi yllättäen: teema on siis surullisen tuttu meille. Taapero tosin ei ehtinyt enoa tavata, joten ei tajunnut asiaa. Tästä keskustelusta löytyy sarjakuva myös, voin laittaa kohokohtiinkin että löytyy.) 

Oli yllättävän vaikea puhua noin pienelle kuolemasta: kyseessä on tarkka ja kyseleväinen tyyppi, enkä hänellekään halua puhua "ikiunesta" tai "pois nukkumisesta". 

Moni lapsi on kuulemma alkanut näiden kiertoilmaisujen vuoksi pelätä nukkumaanmenoa rajustikin oireillen. 

Suoraan siis, mutta lapsentasoisesti. Tämä sarjakuva on tiivistelmä siitä, miten taaperolle tilanteen puhuimme. 

Mietin jos tekisin tästä hieman pitemmän version, ehkä pikku kirjasena. 

Lisäisin näitä sivuhuomioitakin sitten... 

Esim. näitä mietittiin samalla: 

- Kuolinsyyn kerroin, koska lapsi kysyi "kuka kuolei oravan?": pohdimme yhdessä sitä, että orava ei osaa aina katsoa, tuleeko autoja. 

Keskusteltiin se, että ihmiset onneksi osaa ja aikuinen pitää siksi usein kädestä kun ylitetään tie yhdessä. 

- Kun kerroimme, että haudatessa kuollut hyvästellään ja sanotaan heippa, taapero mietti heiluttaako orava sitten takaisin. Oli tärkeää kertoa, että kuollut ei enää liiku, eikä orava siksi voi vilkuttaa. 

- Hautaamisesta kerroin, koska lapsi itse kysyi, "mitä sitten tehdään?"

Meidän pikkuisellemme tämäntyyppinen selonteko tuntui kelpaavan. 

Ilahtui myös siitä, kun lopuksi siirryimmekin miettimään sitä, kun tulee uusia oravia. Taapero tiesi muuten kertoa, että ne tulee äitioravan mahasta. ❤ 

Kiitos kaikille seuraajille Perheenvarren Instagramin storyissa aiheen ympärillä pyörineestä keskustelusta. 

Toivon, että tästä pohdinnasta ja kuvasarjasta on apua joskus jollekulle aikuiselle, joka kokee vaikeaksi käsitellä tätä aihetta pienen lapsen kanssa.

🐿 💕

Aka voittaa ahdistuksen

Psykologi ehdotti minulle pari vuotta sitten, että piirtäisin ahdistuksen. Kerroin, että oon sen jo piirtänyt ja päiväkirjoissa se on mustan varjomaisen koiran muodossa.

Psykologini sanoi, että seuraava askel on sitten piirtämällä tutustua hahmoon ja opettaa se vaikka antamaan tassua. 

Niin konkretisoisin sarjakuvan keinoin itselleni sen, että mä pystyn hallitsemaan ja "kouluttamaan" mun tunteita, tai siis sitä miten mä niihin reagoin.

Piirtäminen on ollut mulle aina paras keino käsitellä tunteita yhdessä kirjoittamisen kanssa, joten tottakai kokeilen.

Onneks muksutkin osaa usein häivyttää ahdistuksen vain olemalla olemassa siinä hetkessä. Eivätkä itse edes tiedä, miten ison lohdun he lohduttomimpaankin hetkeen tuovat.

Taapero yllätti, kun toissapäivänä äkkäsi minut tällä lailla itkemästä. 

Ei hätkähtänyt, vaan tuli luokse, pyysi syliin, hymyili ja halasi. 

Miten pieni tunneälykäs ja tilannetajuinen tyyppi hän onkaan. 

😭❤

Elämä ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa ei oo ihan se helpoin tie. 

Yritän kuitenkin muistaa, että ahdistus tai kurjat fiilikset on lopulta vain karvas lisämauste, eikä ne määritä mun koko menua.

🫂💕

#SISÄLLÄVIIHTYMISVINKIT osa 1

 

ULKONAVIIHTYMISVINKIT - Osa 2

 

Taaperon kyky ottaa ilo irti elämästä = ilmiömäinen!

 

it's a trap

 

Papu & Perheenvarsi #22

 

Papu & Perheenvarsi #21

 

Papu ja Perheenvarsi #14

 

Iltasatu

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

(Yksisarvispehmon nimi on muuten Porasarvinen.)

 

 

Herkkupeffa

 

Papu ja Perheenvarsi #12

 

Papu ja Perheenvarsi #11

 

Mikäs tässä tasapainoillessa!

 

 

 

 

Huhhuh!

Vauva-arki vaihtui tässä taaperoarkeen, mutta vauhti sen kuin kiihtyy!

Perheen nuorin on nyt ollut kolmessa muutossa mukana: voin sanoa, ettei varsinaisesti rentouta muuttaa kolmesti vuoden sisällä, varsinkaan kun arjessa on jo valmiiksi ihan tarpeeksi toimintoja. 

Edelliseen, niin ihanaan ja täydelliseen asuntoomme, lorisi eräänä pääsiäsen ajan iltana naapurin eritteet vessan katosta ja seinistä läpi. 

Makuuhuoneen ja kyseisen wc:n välinen seinä revittiin auki, makkari muovitettiin ja kamalaa metakkaa pitävä kuivauslaite pöhisi kilpaa remppamiesten kanssa, kun minä istuin lastenhuoneessa evakossa yksivuotissynttäreitään viettävän vauvaparan kanssa soittelemassa jokaiselle mahdolliselle taholle siitä, mitä nyt oikein tehdään.

Remppa tulisi kestämään kuulemma useita kuukausia, eikä evakkoasuntoon hetkeksi muuttaminen houkutellut: sitä kun olisi seurannut TAAS yksi muutto lisää, eikä se olisi ratkaissut ongelmiamme liittyen alakerran röökiä sisällä polttavaan naapuriin (jonka savut tuli meidän makkariin), tulevaan hissiremonttiin ja siitä selviämiseen neloskerroksessa rattaiden ja lasten kanssa, tai yläkerran kosteusvahingonkin aiheuttaneiden naapureiden pitämään 24/7 älämölöön

(Okei, olin enemmän kuin hiiltynyt kun muuttoa tehtiin, eivätkä varmasti tietenkään tahallaan toopeilleet siellä yläpuolella, mutta ei tuu ikäväkään.)

Onni onnettomuudessa: kosteuvahinko satoi niskaan maanantaina, muuttokuormat karautti kohti uutta kotia saman viikon perjantaina.
En voi kylliksi kiittää vuokranantajafirmaamme nopeasta reagoinnista ja tilanteeseen nähden sulavasti sujuneesta asunnonvaihdosta, enkä rakkaita ystäviämme siitä, että taas ne raahasivat meidän maallisen omaisuutemme meidän kanssa uuteen kotikoloomme. 

Ja uusi koti. Uusi koti se vasta onkin onni onnettomuudessa: uusi alkumme sai hyvän pohjan aivan mielettömän hyvän sijainnin ja pohjaratkasun asunnossa, omalla takapihalla ja rauhallisella alueella lähellä kouluja, päiväkoteja, leikkipuistoja, uimarantoja ja luontoa. 

Tästä asunnosta voisin jaaritella lisää jahka kehtaan ottaa julkaisukelpoisia kuvia!
Siinäpä mainio lisäsyy yrittää päihittää nuo viimeisetkin nurkassa nysväävät muuttolaatikot.