Kahden tuulimunatapauksen jälkeen päätettiin, että annetaan mun kehon ja meidän hermojen levätä kesän yli: bailattais, uitais ja nautittais vaan. Niin me onneksi tehtiin.
Mulle kun ei hormonaaliset ehkäisyt sovi, niin meillä käytössä oli puolitoista vuotta ollut ehkäisytietokone Lady Comp Pearly, jota oltiin käytetty loppujen lopuksi vähän silloin tällöin. (Huom! Oikein ja säntillisesti käytettynä se piti kyllä kutinsa, eikä tärppejä tapahtunut!)
Oltiin ehkä salaa toiveikkaita asioiden suhteen, eikä siksi stressattu juuri yhtään siitä, mikähän vaihe kiertoa mahtaa olla meneillään.
Heinäkuussa, kun edellisestä tuulimunakeissistä oli kulunut vain yksi normaali kierto, olivatkin menkat myöhässä. Tein vainoharhaisesti testejä: ensimmäinen oli niin haamu, että tulkitsin sen negatiiviseksi ja diagnosoin itseni luulosairaaksi.
Viikon päästä haamu oli jo hento mutta näkyvissä, jopa muiden silmissä.
(Muiden eli Kallen, jonka perässä kävelin testiä taivastelemassa, ja parin ystäväraasun joille WhatsAppissa aina spämmään häpeilemättä ihan kaiken...)
Muistan tehneeni testit ennen viikonloppuja: ihan varmistaakseni, kuinka täysillä voi juhlia. Onneksi en juhlinut ihan niin täysillä, sillä Tammerfesteille Jyväskylästä matkannut ystäväni osti mulle digitestin jotta arpominen loppuisi ja saataisiin selvyys asialle.
(Itsehän olin niin pihi, etten digitestiä ollut hommannut. Semisti epäloogista, sillä niihin tavistesteihin meni yhtä paljon rahaa, kuin yhteen digitestiin. Tehkää aina digitesti. Säästyy kuitenkin lopulta rahat ja hermot.)
Voi ne piinaavat pari minuuttia, joiden ajan digitestin tulosta odotellaan.
Voi se epäuskoinen, pelonsekainen "voi vittu", joka minulta ääneen pääsi, kun näytölle pärähti plussa.
Elokuvissa positiiviselle raskaustestille hurrataan, tanssitaan ja itketään ilosta. Siis jos lapsi on toivottu.
Keskenmenoista lannistuneena en osannut enkä uskaltanut olla iloinen. Itkut tuli ihan muusta, kuin ilosta. Olin jo kahdesti puolen vuoden sisällä ehtinyt iloita, innostua, pettyä ja kärsiä. Olin täysin varma, että taas olisi sama homma edessä: kaavinta ja kohtutulehdus, täältä tullaan.
Kalle puolestaan oli rauhallinen. Välillä ihan raivostuttaa, miten rauhallisena se pystyy pysymään, vaikka minä pompin jo pitkin seiniä!
Pienestä toivonliekistä johtuen jätin Tammerfest -humaltumisen kuitenkin ystävälleni. Vietettiin kuitenkin ihana ilta ja tanssittiin pitkälle yöhön. Onneksi oli shokin jälkeen muuta mietittävää ja ystävän seura ja tuki.
Fun Fact: Samainen ystävä osti mulle noin yhdeksän vuotta sitten myös erään raskaustestin. Olin silloin hukassa itseni kanssa, masentunut, työtön ja erityisen rahaton. Se kyseinen raskaustesti kuitenkin muutti koko mun elämän suunnan.
Eli tämän tutkimuksen valossa on todettava, että tilastollisesti 100% tämän ystävän mulle hommaamista testeistä on plussia, joita seuraa ilo!
Aiemmasta huonosta tuurista johtuen saatiin nopeasti aika ultraan, jotta voitaisiin tarkistaa, mistä tällä kertaa on kyse. Jos tuulimuna ehdittäisiin tällä kertaa todeta ihan alussa, voitaisiin kohtutulehdukselta ehkä välttyä.
Tähän ultraan mukaan tuli Kallen lisäksi mun toinen ystävä, hänkin juuri Jyväskylään muuttaneena taivalsi Tampereelle tueksi. Kikatettiin kahviautomaatilla kolikkourpoiluamme, ja jätettiin tällä kertaa Kalle aulaan kun kutsu ultrahuoneeseen kävi: viimeisin ultra kun oli ollut niin kurja sekä minulle että Kallelle.
Luulin olevani kuukautisten mukaan laskettuna noin viikoilla 7 tai 8, en tarkalleen muista. Kuitenkin toiveena oli, että nyt voisi kuulla sydänäänet, jos sieltä sydän ylipäätään löytyy. Viikot olivat kuitenkin vasta niin varhaiset, ettei tämän ultran perusteella voitu sanoa juuta eikä jaata. Ultraamassa oli sama kätilö, joka vasta alkukesästä oli minua tukenut ja lohduttanut, kun otin tyhjennyslääkkeet toisen tuulimunadiagnoosin jälkeen.
Minä olin maassa. Asia ei ratkennutkaan, ja pitäisi odottaa pari viikkoa epätietoisuudessa. Kalle ja ystäväni sanoivat, että kyllä siellä tällä kertaa joku on. Otettiin varmuuden vuoksi kuva mukaan, sillä yhä kyti toivo siitä, että tämä saattoi olla ensimmäinen ultrakuva yhteisestä lapsestamme.
Suru ei ollut läsnä ainoastaan raskauteen liittyvien pelkojen vuoksi: samoihin aikoihin jouduttiin hyvästelemään pieni rakas koiramme Riki viimeiselle matkalleen. Sydän tuntui olevan hajalla liian monesta reunasta. Yritin ajatella positiivisesti: Riki ei enää kärsinyt ja meillä oli Kallen kanssa sentään toisemme, ja voitiin itkeä yhdessä.
Toisen keskenmenon jälkeen meille oltiin kerrottu, että mikäli sama tapahtuu kolmannen kerran peräkkäin, päästäisiin testeihin. Kumpikin stressasi ajatusta niistä ja siitä, että onko itsessä vikaa vai onko meillä vain todella niin huono mäihä.
Seuraavaan ultraan mentiinkin Kallen kanssa kaksistaan. Minua pelotti niin että oksetti. Tai sitten se oli raskauspahoinvointia jo.
Samainen kätilö, joka oli joutunut keskeytyslääkkeet antamaan ja edellisessä ultrassa jäämään kanssamme vailla vastauksia, oli kanssamme tässäkin ultrassa. Hänkin liikuttui, kun sai vihdoin olla mukana myös matkamme iloisessa käänteessä: tällä kertaa löytyi sydän! Sydän, jossa oli vieläpä syke!
Tämän ultran jälkeen pieni pirskahdus iloa mahtui jälleen taas maisemiin. Meillä oli mahdollisuus, ja oltiin tällä kertaa pidemmällä kuin aiemmin.
Kotona hilpeyttä aiheutti itkunauruun saakka huomio siitä, että lapsihan näyttää jo tässä vaiheessa ihan isältään:
Mun elämä tuntuu usein draamakomedialta, jonka epäonninen sivuhahmo olen minä itse. Siitä johtuen en uskaltanut iloita vieläkään täysillä. Np -ultrassahan saatettaisiin todeta, että lapsi on vakavasti vammautunut tai jotain muuta kamalaa, mikä johtaisi taas raskauden keskeytymiseen.
Siitäkin ultrasta kuitenkin selvittiin helpottunein mielin: mitään vikaa ei silminnähden löytynyt, mitat olivat ok ja kromosomipoikkeavuuden riskit olivat kaikin puolin hyvin vähäiset.
...Joten olikin aika alkaa pelätä rakenneultraa!
Siellähän se vika sitten löytyisi, ja olisi vielä hirveämpää joutua pettymään, kun ollaan päästy näin pitkälle.
Tässä vaiheessa heräilin itsekin hieman negatiivisuuteeni: faktahan on, että missä tahansa vaiheessa kenen tahansa ihmisen elämää voi kohdalle osua pieni tai kohtuuttoman suuri epäonni, eikä sitä murehtimalla voi estää.
Voin joko jatkaa aina vain seuraavan asian pelkäämistä (synnytyksessä tapahtuu jotain, vauva menehtyy nukkuessaan, taapero tukehtuu, pentumme katoaa päiväkodista liikenteen sekaan...) tai yrittää kääntää ajatteluni tähän hetkeen.
Minun täytyisi oppia ajattelemaan mielummin "mitä jos jotain hyvää tapahtuu?" kuin "mitä jos käy jotenkin huonosti?"
11.11.2019 rakenneultrassa todettiin, että näillä näkymin mukana matkassa on terve TYTTÖ! Kalle oli heittänyt läppää siitä, että hän tekee vain poikia, joten olin varovainen tyttötoiveideni kanssa. Ultrassa yllätyttiin molemmat totaalisesti. Olin jotenkin varma, että koska mun esikoinen on poika ja Kallella on vain veljiä niin todennäköisyydet pojalle olisivat jotenkin suuremmat?
Oikeastihan sukupuolella ei ole minulle mitään väliä, mutta jännä on päästä kokemaan tämäkin. En ole yhtään vaaleanpunaisten tylliunelmien ystävä, joten valtaosa vauvan vaatteista tulee varmasti olemaan hyvin neutraalia, nättiä ja värikästä settiä. Ihan jo siitäkin syystä, jos tyyppi vaikka vielä uudestaankin yllättää...
Tässä sitä siis nyt ollaan, tulevina tyttären vanhempina. Minä kohta kahden lapsen äitinä, Kalle ensimmäistä kertaa isänä ja Papu isoveljenä.
Ai niin. Nyt olen uskaltanut jo iloita. Olen itseasiassa iloinnut niidenkin viikkojen edestä, jotka käytin pelkäämiseen.
Samuli Putron sanoin: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"
