Uupumus.
Mulla on uupumus.
Mua pelottaa.
Mua ahdistaa, masentaa ja surettaa.
Tuntuu todella epäreilulta. Miksi normaalisti niin iloinen ihminen, kuin minä, onkin näin vakava?
Miksi minua surettaa ja pelottaa, kun vauva olisi tulossa ja elämän pitäisi olla nyt yhtä iloa ja hehkua?
Miksi mä uuvun näin pahasti, vaikka ympärillä on ihanat ystävät, ihana työyhteisö, mielekäs työ, saman katon alla paras perhe ja paljon mielenkiintoisia asioita, joihin voisi tarttua?
Psyykkisen uupumuksen lisäksi fyysinen kirii vauhdilla: selkä ja lantio ovat ottaneet vakavasti itseensä tästä(kin) raskaudesta. Ehkä mua vaan ei ole tehty olemaan raskaana. Tai siis, mua ei todellakaan ole tehty olemaan raskaana.
Voisipa pikakelata kevääseen, jolloin sekä aurinko että vauva olisivat taas täällä.
Lääkäri kehotti mua tekemään asioita, jotka tuottaa iloa. Miksi ajatus siitäkin tuo vain syyllisyyden niskaan? Saanko tehdä asioita, jotka tuottavat iloa, jos en kykene suorittamaan asioita, jotka tuottaisivat tulosta?
Tuntuu oudolta jäädä lepäämään, kun muu maailma ympärillä jatkaa kulkuaan. Ja minä vain olen. Ja koen olevani siinäkin huono. Vaikka kukaan ei ole väittänyt niin.
Uupumustaan ei haluaisi myöntää. Tiedän, etten ole ainoa, joka kokee näin. Tuntuisi oikeutetummalta vedota vaikka katkenneeseen raajaan tai päähän kainalossa.
Miksi sitä on itselleen niin ankara?
Kun muita uuvuttaa tai masentaa, ymmärrän ja olen tukena. Kun nakki napsahtaa omalle kohdalle, olenkin yhtäkkiä vain epäonnistunut, liian herkkä ja muilta osin liian vähän ihan kaikkea.
Täytyy ehkä lukea joku kirja. Maalata taulu. Opetella soittamaan pari sointua viime jouluna lahjaksi saamallani ukulelella, joka on sen jälkeen vain odottanut nurkassa sitä aikaa, "kun mulla on aikaa".
Tai ehkä täytyy lakata ajattelemasta, että täytyy.
Vaihtaa se vaikka vaivihkaa ajatukseen siitä, että mun ei täydy, vaan mä voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti