Kuinka puhua kuolemasta pikkulapselle?

Kuinka puhua pikkulapselle kuolemasta? 🥀 

(Sisältövaroitus ja sarjakuvaspoileri: oravalle käy kovin köpelösti! Kuoleman käsittelyä aiheena.) 

Taaperomme, ~2,5v, kohtasi Kallen kanssa ulkona kuolleen oravan. 

Kotona asia palasi pieneen mieleen: 

"Oi, mitä oravalle tapahtui?" 

(Viime marraskuussa jouduin puhumaan silloin kymmenvuotiaalleni kuolemasta, kun enoni menehtyi yllättäen: teema on siis surullisen tuttu meille. Taapero tosin ei ehtinyt enoa tavata, joten ei tajunnut asiaa. Tästä keskustelusta löytyy sarjakuva myös, voin laittaa kohokohtiinkin että löytyy.) 

Oli yllättävän vaikea puhua noin pienelle kuolemasta: kyseessä on tarkka ja kyseleväinen tyyppi, enkä hänellekään halua puhua "ikiunesta" tai "pois nukkumisesta". 

Moni lapsi on kuulemma alkanut näiden kiertoilmaisujen vuoksi pelätä nukkumaanmenoa rajustikin oireillen. 

Suoraan siis, mutta lapsentasoisesti. Tämä sarjakuva on tiivistelmä siitä, miten taaperolle tilanteen puhuimme. 

Mietin jos tekisin tästä hieman pitemmän version, ehkä pikku kirjasena. 

Lisäisin näitä sivuhuomioitakin sitten... 

Esim. näitä mietittiin samalla: 

- Kuolinsyyn kerroin, koska lapsi kysyi "kuka kuolei oravan?": pohdimme yhdessä sitä, että orava ei osaa aina katsoa, tuleeko autoja. 

Keskusteltiin se, että ihmiset onneksi osaa ja aikuinen pitää siksi usein kädestä kun ylitetään tie yhdessä. 

- Kun kerroimme, että haudatessa kuollut hyvästellään ja sanotaan heippa, taapero mietti heiluttaako orava sitten takaisin. Oli tärkeää kertoa, että kuollut ei enää liiku, eikä orava siksi voi vilkuttaa. 

- Hautaamisesta kerroin, koska lapsi itse kysyi, "mitä sitten tehdään?"

Meidän pikkuisellemme tämäntyyppinen selonteko tuntui kelpaavan. 

Ilahtui myös siitä, kun lopuksi siirryimmekin miettimään sitä, kun tulee uusia oravia. Taapero tiesi muuten kertoa, että ne tulee äitioravan mahasta. ❤ 

Kiitos kaikille seuraajille Perheenvarren Instagramin storyissa aiheen ympärillä pyörineestä keskustelusta. 

Toivon, että tästä pohdinnasta ja kuvasarjasta on apua joskus jollekulle aikuiselle, joka kokee vaikeaksi käsitellä tätä aihetta pienen lapsen kanssa.

🐿 💕

Aka voittaa ahdistuksen

Psykologi ehdotti minulle pari vuotta sitten, että piirtäisin ahdistuksen. Kerroin, että oon sen jo piirtänyt ja päiväkirjoissa se on mustan varjomaisen koiran muodossa.

Psykologini sanoi, että seuraava askel on sitten piirtämällä tutustua hahmoon ja opettaa se vaikka antamaan tassua. 

Niin konkretisoisin sarjakuvan keinoin itselleni sen, että mä pystyn hallitsemaan ja "kouluttamaan" mun tunteita, tai siis sitä miten mä niihin reagoin.

Piirtäminen on ollut mulle aina paras keino käsitellä tunteita yhdessä kirjoittamisen kanssa, joten tottakai kokeilen.

Onneks muksutkin osaa usein häivyttää ahdistuksen vain olemalla olemassa siinä hetkessä. Eivätkä itse edes tiedä, miten ison lohdun he lohduttomimpaankin hetkeen tuovat.

Taapero yllätti, kun toissapäivänä äkkäsi minut tällä lailla itkemästä. 

Ei hätkähtänyt, vaan tuli luokse, pyysi syliin, hymyili ja halasi. 

Miten pieni tunneälykäs ja tilannetajuinen tyyppi hän onkaan. 

😭❤

Elämä ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa ei oo ihan se helpoin tie. 

Yritän kuitenkin muistaa, että ahdistus tai kurjat fiilikset on lopulta vain karvas lisämauste, eikä ne määritä mun koko menua.

🫂💕

Paras äiti

 

Tämä muisto on niiltä ajoilta, kun oltiin esikoisen kanssa vielä kaksin. Taisi olla kolmisen vuotta vanha pieni tyyppi, kun tämän viisautensa mulle aivan puun takaa täräytti. 

Ensin hihitytti, että nyt oli kyllä helppo olla kyseisen sarjan paras. 

Tottakai, kun olen hänen ainoa äitinsä, ja vieläpä siihen aikaan ainoa aikuinen, jonka kanssa hän asuu.

Mutta myöhemmin mietin, että kyllä se kehu tuli täysin sydämestä ja kannan sitä kiitollisena: 

vaikka olin silloin vielä yksinhuoltaja ja tasapainoilin omien elämän kriisieni ja ensimmäisen lapseni kasvattamisen kanssa, olen silti paras äiti, joka hänellä on. 

Ja sehän on se mitä toivon: 

olla omalla ja meidän mittapuulla paras äiti parhaille pienille lapsilleni.

En tietenkään aina ole, sillä olen väsynyt, äkkipikainen ja lyhytpinnainen.

Onneksi sen vastapainoksi olen hauska, luova, huolehtiva ja ennen kaikkea rakastava.

Ja ylpeä, niin ylpeä mun herkistä, viisaista lapsistani. 

Huomaan että teinille se on haastavampaa kertoa: olen palannut näihin muistoihin haikeana, kun jälleen olen uuden edessä.

Olen ensimmäistä kertaa teinin äiti. 

Erityisherkän, keskittymishäiriönsä kanssa kamppailevan teinin.

Erityisherkkänä, keskittymishäiriön kanssa kamppailevana äitinä.

Toivottavasti hän on vielä kolmetoistavuotiaana ja kolmekymmenvuotiaana samaa mieltä, kuin tuolloin kolmivuotiaana.

Että olisin joka vaiheessa hänelle kaikesta huolimatta 

paras äiti joka hänellä on.

Anna mennä

 

Haittaa se

Hyasintti

 

#SISÄLLÄVIIHTYMISVINKIT osa 1

 

Millä mielellä?

 

Kuusijalkainen

 

TESTI: Kuinka hyvä JOULUVANHEMPI olet?

Hyvin mä vedän

 

Suosittelen muuten Manduca -kantoreppua.
On ollut oikein toimiva kapine sekä esikoisen että toisen kanssa.

Suosittelen myös välillä miettimään, miten käyttäytyä ihmisten ilmoilla...

ULKONAVIIHTYMISVINKIT - Osa 2

 

Taaperon kyky ottaa ilo irti elämästä = ilmiömäinen!