Psykologi ehdotti minulle pari vuotta sitten, että piirtäisin ahdistuksen. Kerroin, että oon sen jo piirtänyt ja päiväkirjoissa se on mustan varjomaisen koiran muodossa.
Psykologini sanoi, että seuraava askel on sitten piirtämällä tutustua hahmoon ja opettaa se vaikka antamaan tassua.
Niin konkretisoisin sarjakuvan keinoin itselleni sen, että mä pystyn hallitsemaan ja "kouluttamaan" mun tunteita, tai siis sitä miten mä niihin reagoin.
Piirtäminen on ollut mulle aina paras keino käsitellä tunteita yhdessä kirjoittamisen kanssa, joten tottakai kokeilen.
Onneks muksutkin osaa usein häivyttää ahdistuksen vain olemalla olemassa siinä hetkessä. Eivätkä itse edes tiedä, miten ison lohdun he lohduttomimpaankin hetkeen tuovat.
Taapero yllätti, kun toissapäivänä äkkäsi minut tällä lailla itkemästä.
Ei hätkähtänyt, vaan tuli luokse, pyysi syliin, hymyili ja halasi.
Miten pieni tunneälykäs ja tilannetajuinen tyyppi hän onkaan.
😭❤
Elämä ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa ei oo ihan se helpoin tie.
Yritän kuitenkin muistaa, että ahdistus tai kurjat fiilikset on lopulta vain karvas lisämauste, eikä ne määritä mun koko menua.
🫂💕
