Paras äiti

 

Tämä muisto on niiltä ajoilta, kun oltiin esikoisen kanssa vielä kaksin. Taisi olla kolmisen vuotta vanha pieni tyyppi, kun tämän viisautensa mulle aivan puun takaa täräytti. 

Ensin hihitytti, että nyt oli kyllä helppo olla kyseisen sarjan paras. 

Tottakai, kun olen hänen ainoa äitinsä, ja vieläpä siihen aikaan ainoa aikuinen, jonka kanssa hän asuu.

Mutta myöhemmin mietin, että kyllä se kehu tuli täysin sydämestä ja kannan sitä kiitollisena: 

vaikka olin silloin vielä yksinhuoltaja ja tasapainoilin omien elämän kriisieni ja ensimmäisen lapseni kasvattamisen kanssa, olen silti paras äiti, joka hänellä on. 

Ja sehän on se mitä toivon: 

olla omalla ja meidän mittapuulla paras äiti parhaille pienille lapsilleni.

En tietenkään aina ole, sillä olen väsynyt, äkkipikainen ja lyhytpinnainen.

Onneksi sen vastapainoksi olen hauska, luova, huolehtiva ja ennen kaikkea rakastava.

Ja ylpeä, niin ylpeä mun herkistä, viisaista lapsistani. 

Huomaan että teinille se on haastavampaa kertoa: olen palannut näihin muistoihin haikeana, kun jälleen olen uuden edessä.

Olen ensimmäistä kertaa teinin äiti. 

Erityisherkän, keskittymishäiriönsä kanssa kamppailevan teinin.

Erityisherkkänä, keskittymishäiriön kanssa kamppailevana äitinä.

Toivottavasti hän on vielä kolmetoistavuotiaana ja kolmekymmenvuotiaana samaa mieltä, kuin tuolloin kolmivuotiaana.

Että olisin joka vaiheessa hänelle kaikesta huolimatta 

paras äiti joka hänellä on.

Iltasatu

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

(Yksisarvispehmon nimi on muuten Porasarvinen.)

 

 

Herkkupeffa

 

Hippu Hippo - Mun ensimmäinen ihan oma tarina nyt julki!

 

 

 

🦛 Voi kuulkaa! Se on nyt julki! Minun eka tarina! Äääk!!! 🦛

Kyselin viime kuussa Instagram -storyjeni puolella ihmisiltä ajatuksia tarinasta ja hahmosta:
millainen tyyppi on, kuka sen kaveri on, mitä ne tekevät ym.
Tarkoituksenani oli haastaa itseni ja kirjoittaa oma pikku tarina, nopeasti ja matalalla kynnyksellä.

Vastausten perusteella, osin noukkien ja osin arpoen, syntyi satu pörröisestä pörröjään häpeävästä Hippu Hiposta.

Tässä siis ensimmäistä kertaa julkaistuna tarina, jonka olen itse sekä kirjoittanut että kuvittanut!  

Kiitos ihmiset ihanat, kun sankoin joukoin osallistuitte tähän ideariiheen kanssani: vastauksia tuli itse asiassa niin paljon, että enköhän tee niiden pohjalta vielä yhden jos toisenkin tarinan lisää, ennen kuin kyselen uudelleen!

Tiättekö, mä oon taas yhden askeleen lähempänä unelmaani. 

 

Klikkaa tästä Iltasatu.orgiin tarinaan!  

 

"Sä teet kyl hyvii lapsii"

 

Hän on täällä!

...Okei, hän on ollut täällä jo tovin. Oikeastaan kohta kolme kuukautta.

Arki on ollut aika hektistä, ja jos vauvan hoidolta, syömiseltä ja nukkumiselta on jäänyt aikaa, olen istunut piirtämään, sillä siihen touhuun ehti tulla usean viikon tauko!

Blogin päivittäminenkin sen myötä painottui noiden uusiksi väritettyjen sarjisten julkaisuun, mutta ehkäpä alan tässä taas kirjoittelemaankin...

Siispä itse aiheeseen! Vauva! Multa pääsi vauva!

Ja mikä mieletön mäihä, kun taas tuli aivan tavattoman ihana vauva, ihan niinkuin viime kerrallakin.

Pikku sirkuttajamme syntyi 7.4., reilun viikon lasketun ajan jälkeen. Kuten veljensä, typykkäkin viihtyi mun uumenissa vailla kiireen häivää. (Tottakai tyypin, joka vihaa raskaana olemista, lapset pysyy muhimassa viime tippaan saakka...)

Onneksi monta päivää epäsäännöllisinä sitkutelleet supistukset muuttuivat lopulta kertaheitolla kunnon kidutukseksi: koronatilanteen takia kun synnyttäjän tuki pääsisi mukaan vasta saliin. Oli onni, että homma lähti niin lentäen käyntiin: mentiin suoraan sinne saliin, kun pystyttiin odottelemaan kotona siihen saakka, etten enää kestänyt kipuineni.

Synnytys oli, vastoin kaikkia ennakkopelkojani, lopulta hyvinkin siedettävä kokemus. Suurimmat pelkoni liittyivät tietty kipuun: ensisynnyttäjänä minulle jäi järkyttävät traumat siitä, että edes epiduraali ei vienyt kivuilta sitä terävintä kärkeäkään pois.

Tällä kertaa puudute kuitenkin puri, ja sain ennen tositohinaa jopa nukuttuakin parisenkymmentä minuuttia. Olo oli aivan taivaallinen, kun se epätoivoinen ajatus kivusta ja toimimattomasta kivunlievityksestä hälveni hiiteen. Tältä sen siis pitäisi tehotessaan tuntua.

Juuri ennen beibin puskemista maailmaan laittoi kätilö samaisesta epiduraalikolosta minuun vielä jotain toista puudutetta, joka vei tunnon jaloista alaspäin. Ikävää, että sen taika-aineen nimi ei näy vielä(kään) OmaKannassa, enkä millään muista mikä se oli.

Ei mikään niistä, mitä löysin kun Googlasin synnytys ja puudutus. Tai sitten oli, ja mun ilokaasuaivot on keksineet jonkun oman sanan sen paikalle...

Toinen pelkoni oli, että Kalle ei kestä sitä touhua. Jo pelkästään sairaalasarjoja karsastava kaveri, joka joutuisi näkemään kaiken maailman eritteitä ja teräviä välineitä, muovautui ajatuksissani siksi tyypiksi, joka pyörtyy kesken kaiken ja kätilöt joutuu juosta ottamaan koppia.

Eikä olis ihan kevyt kopitus, jos parimetrinen tyyppi tömähtää tajuttomana tantereeseen.

Mutta Kallepa kesti! Oli mahtavaa, että loppurutistuksessa kättä rutisti kannustava ja rauhallinen kumppani.

Kipua tuntematta sain työnnettyä maailmaan tämän ihka uuden ihmisen. Ja me itkettiin kaikki kolme: minä ja Kalle kyynelehdittiin ilosta ja helpotuksesta, ja pikkuhenkilö huusi ensimmäisen elämänmullistuksensa vuoksi.

Saatiin olla salissa useampi tunti rauhassa toisiimme tutustumassa. Minä pääsin suihkuun, Kalle sai kapalon syliinsä ja katon ilmanvaihtokanavista kantautui sateen tuoksu terveisinä ulkona kuohuvasta keväästä.

Maailmantilanteen vuoksi poistuimme lopulta vauvan kanssa kahdestaan potilashotelliin, ja Kalle pääsi kotiin hengähtämään ennen uudenlaisen arjen aloittamista.

Ensisynnyttäjänä oli turvallinen olo olla osastolla ja saada paljon neuvoa ja apua, mutta nyt toisella kertaa tuntui oikealta ratkaisulta painua pesimään kahdestaan huoneeseen.

Saatiin kunnolla tutustua toisiimme, minä ja tuore tyttäreni.

Tunteet olivat yhtä pinnassa, kuin esikoisenkin kanssa. Kyyneleitä ei voinut vangita ja hyvän olon hormonit tekivät olosta äärettömän kiitollisen, vaikka väsymys painoi päälle lujaa.

Niin saimme toivottaa tervetulleeksi maailmaan tämän täydellisen uuden pienen ihmistaimen. Uuden pienen persoonan, joka teki minusta toista kertaa äidin, Kallesta ensi kertaa isän ja esikoisestani isoveljen.

Paljon olisi tosiaan kirjoittamisiin aiheita mielessä. Ehkä aikaakin sille tässä pikkuhiljaa löytyy enemmän.

Vauvajuhlat esimerkiksi oli aivan ainutlaatuisen upea juttu, joten pakko niitäkin on jälkijunassa hehkuttaa. Synnytyspelko myös poistui tämän tuoreen tyypin tulon myötä, joten ehkä siitäkin lisää. Raskauden ja imetyksen seurauksena muuttuneesta kehosta olisi asiaa. Imetyksestä itsestäänkin olis sananen sanottavana.

En tiedä lukeeko tätä blogia vielä niin moni, että kannattaa kysellä.

Onko vähän noloa jos oon olevinani aivan pro somemama ja yritän kalastella kommentteja loppukysymyksillä, mutta kukaan ei vastaa?

Ehkä kysyn kumminkin.

Oon tottunu oleen vähän nolo koko elämäni.

Mistä aiheesta tykkäisit lukea? Olisko joku mainitsemani aihe mielenkiintoinen, vai onko mielen päällä jokin muu juttu, josta toivoisit mun avaavan sanaisen tai kuvaisen arkkuni?

Pieniä kohtaamisia

Vaikka ensimmäisenä mielessä on koko ajan uuden perheenjäsenen tapaaminen viimein, on pakko antaa pieni kunniamaininta toisesta ihmiskohtaamisesta:

Potilashotellin aulaan minua ja vauvaa vastaan vastavalossa asteli pitkä, kalju, tummiin pukeutunut mies, jonka kasvoja peitti aurinkolasit ja musta maski.
Kädessään tällä oli suojahanskojen lisäksi turvakaukalo.

Kävimme keskustelua koko taksimatkan.
Tyyppi kertoi omista lapsistaan ja siitä, kuinka naiset on yksi ihme ja taideteos kaikkine raskaana olemisineen, synnytyksineen ja hoivaamisineen.

Hän kertoi myös koronakriisin myötä tehneensä lopullisesti sen päätöksen, että päättää viisitoistavuotisen kuskin uransa ja hakee hoitoalalle opiskelemaan.

Radio antoi meille syyn myös keskustella siitä, miten tajuttoman taitava lauluntekijä Juha Tapio on. Oli kuulemma ollut hänkin kerran kyydissä, ja juuri niin mukavana, tavallisena ja vaatimattomana, kuin miltä hän julkisuudessakin vaikuttaa.

Hän kertoi, että hänen mielestään pääministeri ansaitsisi presidentin viran, mikäli tästä hyökyaallosta edes osin kuivin jaloin selvitään.

Pihaan kaartaessaan hän naurahti, että "tuollahan odottaa mies, jolla on sama parturi kuin mulla!"

Toisen kaljun (myös elämäni ehdottomia lempikohtaamisia) nostaessa sairaalakasseja taksista, kuski kiitteli meitä kumpaakin siitä kunniasta, että sai olla ihan uuden ihmisen ensimmäinen kyyditsijä. 
Oli silminnähden liikuttunut.

Hymyili lämpimästi vielä kun starttasi auton ja katsoi meidän kantavan tuoretta aarrettamme ensimmäistä kertaa kotiin.

Happy As A Hippo - Ylistys uimiselle raskausaikana!

Ajatus tästä kuvasta oli päässäni monella uintikerralla, joten olihan se pakko toteuttaa.

Esikoista odottaessani luulin, että raskausaika on haastava. Tämän raskauden myötä tekisi mieli nauraa silloiselle itselleni päin naamaa, sillä silloin olin fyysisesti ja psyykkisesti huomattavasti vetreämmässä kunnossa.

Uupumuksen lisäksi tässä raskaudessa painaa edelliseen verrattuna kymmenen kiloa elopainoa (ennen raskautta) ja lähes kymmenen vuotta ikää lisää. Ja sen kyllä huomaa ja tuntee.

Liitoskipujen, SI-nivelen kiukuttelun ja muiden kolotusten vuoksi jopa kävelylenkit ovat sula mahdottomuus. Ovat olleet sitä jo hyvin varhaisesta vaiheesta raskautta. Oikeastaan ne alkoivat siitä, kun alkuraskauden pahoinvointi helpotti.
Ensin harmitti kovasti, sillä lenkkeily oli minulle parhaita tapoja ottaa omaa aikaa, haukata happea ja koota ajatuksiani. Myös tanssiminen on ollut minulle keino purkaa energiaa, patoutumia, tunteita ja uppoutua hetkeksi arjen ulkopuolelle. Lienee itsestään selvää, että mikäli käveleminen on niinsanotusti no go, ei tanssimisesta varsinkaan tule mitään. 
Esikoisenkin odotusaika oli raskas, mutta silloin sentään huitelin parhaimmillani kymmenenkin kilometrin lenkkejä fyysiseen tilaani nähden hyvinkin helposti.

Onneksi on uiminen.

Uin koko raskausajan, kerran tai kaksi kertaa viikossa, aina 35. raskausviikolle saakka.
Vedessä tuntuu, että kaikki on lähes ennallaan: pystyn olemaan käytännössä vatsallani, olo on kevyehkö ja lähes painoton, raajat jaksavat liikkua ja selkä pysyy menossa mukana väsymättä. 
Vaikka tahti hidastui mahan kasvaessa, jaksoin kuitenkin räpiköidä kilometrin kerrallaan, eli uin parhaimmillaan pari kilometriä viikossa.

Sairasloman ja siitä johtuneen kehnon taloudellisen tilanteen takia ajatus erillisestä raskausajan uimapuvusta tuntui tuhlaamiselta. Halusin sporttisen näköisen uima-asun, en koko tissivaon paljastavaa mammaröyhelöä, mutta kaikki vähänkään siedettävän näköiset uikkarit maksoivat jo useampia kymppejä. 
Vaikka uin usein, tuntui silti hölmöltä ajatukselta ostaa uusi kokouikkari vain muutaman kuukauden käyttöä varten. Enkä usko, että uimapukujen jälleenmyyntiarvo on kovinkaan kummoinen, sillä käytännössähän se on kuin alusvaatettaan myisi. Uutta raskauttakaan ei ole odotettavissa joko ikinä tai useampaan vuoteen, sillä on tämä sen verran sietämätön savotta.

Olin aiemmin uinut hallissa urheilubikineissä, ja onneksi uikkariongelmaani riitti lopulta niinkin yksinkertainen ratkaisu, kuin vain kokoa isomman bikiniyläosan ostaminen boobsien vallatessa alaa. Ensin mietin, kehtaanko mennä kokooni nähden jättimäinen maha paljaana pitkin yleisiä tiloja, mutta koska uimahalleissa näkee muutenkin ihan kaiken kokoisia ja muotoisia ihmisiä, niin kyllä yksi erittäin raskaana oleva minihippokin sekaan sopii!

Olen onnekas, kun olen voinut uida näinkin pitkälle loppuraskauteen saakka. Vasta tällä viikolla erinäisistä oireista johtuen neuvolasta kehotettiin pitämään uimisesta taukoa ainakin toistaiseksi ensi viikon neuvolalääkärin aikaan asti. 
Siellä sitten tarkistetaan tilanne, ja mikäli mestat ovat edenneet vauvan saapumiseen valmistautumisen suhteen, saa uiminen sitten odottaa hamaan tulevaisuuteen, kun olen palautunut synnytyksestä ja arki lähtee rullaamaan. 
Jos taas portit ovat vielä säpissä, saanen uida vielä tovin ennen tenavan toivottamista tervetulleeksi.

Joka tapauksessa uiminen on ollut suuri pelastus, sillä se on ollut ainoa liikuntamuoto, joka minulle on tämä  raskauden aikana sopinut. 
Lisäksi se on varmasti ollut suuri tekijä siinä, että skolioosileikattu selkäni on pysynyt lähes siedettävässä kunnossa! 
(Tämänkin raskauden alussa lääkäri nimittäin pohti ääneen sitä, että viimeistään loppuraskaudessa saattaa selän vuoksi olla edessä pyörätuolin ottaminen arjen avuksi. Taisin tälläkin kertaa selvitä ilman sitä!)

Menkää, odottavat äidit, ihmeessä uimaan tai vesijuoksemaan! 
On ihanaa olla välillä kevyt ja ketterä, kun maalla painovoima todella tekee tehtävänsä muuttuvan kehon kanssa.

"Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Kahden tuulimunatapauksen jälkeen päätettiin, että annetaan mun kehon ja meidän hermojen levätä kesän yli: bailattais, uitais ja nautittais vaan. Niin me onneksi tehtiin.

Mulle kun ei hormonaaliset ehkäisyt sovi, niin meillä käytössä oli puolitoista vuotta ollut ehkäisytietokone Lady Comp Pearly, jota oltiin käytetty loppujen lopuksi vähän silloin tällöin. (Huom! Oikein ja säntillisesti käytettynä se piti kyllä kutinsa, eikä tärppejä tapahtunut!) 
Oltiin ehkä salaa toiveikkaita asioiden suhteen, eikä siksi stressattu juuri yhtään siitä, mikähän vaihe kiertoa mahtaa olla meneillään.

Heinäkuussa, kun edellisestä tuulimunakeissistä oli kulunut vain yksi normaali kierto, olivatkin menkat myöhässä. Tein vainoharhaisesti testejä: ensimmäinen oli niin haamu, että tulkitsin sen negatiiviseksi ja diagnosoin itseni luulosairaaksi. 
Viikon päästä haamu oli jo hento mutta näkyvissä, jopa muiden silmissä. 
(Muiden eli Kallen, jonka perässä kävelin testiä taivastelemassa, ja parin ystäväraasun joille WhatsAppissa aina spämmään häpeilemättä ihan kaiken...)

Muistan tehneeni testit ennen viikonloppuja: ihan varmistaakseni, kuinka täysillä voi juhlia. Onneksi en juhlinut ihan niin täysillä, sillä Tammerfesteille Jyväskylästä matkannut ystäväni osti mulle digitestin jotta arpominen loppuisi ja saataisiin selvyys asialle. 

(Itsehän olin niin pihi, etten digitestiä ollut hommannut. Semisti epäloogista, sillä niihin tavistesteihin meni yhtä paljon rahaa, kuin yhteen digitestiin. Tehkää aina digitesti. Säästyy kuitenkin lopulta rahat ja hermot.)

Voi ne piinaavat pari minuuttia, joiden ajan digitestin tulosta odotellaan. 
Voi se epäuskoinen, pelonsekainen "voi vittu", joka minulta ääneen pääsi, kun näytölle pärähti plussa.

Elokuvissa positiiviselle raskaustestille hurrataan, tanssitaan ja itketään ilosta. Siis jos lapsi on toivottu. 
Keskenmenoista lannistuneena en osannut enkä uskaltanut olla iloinen. Itkut tuli ihan muusta, kuin ilosta. Olin jo kahdesti puolen vuoden sisällä ehtinyt iloita, innostua, pettyä ja kärsiä. Olin täysin varma, että taas olisi sama homma edessä: kaavinta ja kohtutulehdus, täältä tullaan. 

Kalle puolestaan oli rauhallinen. Välillä ihan raivostuttaa, miten rauhallisena se pystyy pysymään, vaikka minä pompin jo pitkin seiniä!

Pienestä toivonliekistä johtuen jätin Tammerfest -humaltumisen kuitenkin ystävälleni. Vietettiin kuitenkin ihana ilta ja tanssittiin pitkälle yöhön. Onneksi oli shokin jälkeen muuta mietittävää ja ystävän seura ja tuki.

Fun Fact: Samainen ystävä osti mulle noin yhdeksän vuotta sitten myös erään raskaustestin. Olin silloin hukassa itseni kanssa, masentunut, työtön ja erityisen rahaton. Se kyseinen raskaustesti kuitenkin muutti koko mun elämän suunnan. 
Eli tämän tutkimuksen valossa on todettava, että tilastollisesti 100% tämän ystävän mulle hommaamista testeistä on plussia, joita seuraa ilo!

 Aiemmasta huonosta tuurista johtuen saatiin nopeasti aika ultraan, jotta voitaisiin tarkistaa, mistä tällä kertaa on kyse. Jos tuulimuna ehdittäisiin tällä kertaa todeta ihan alussa, voitaisiin kohtutulehdukselta ehkä välttyä. 
Tähän ultraan mukaan tuli Kallen lisäksi mun toinen ystävä, hänkin juuri Jyväskylään muuttaneena taivalsi Tampereelle tueksi. Kikatettiin kahviautomaatilla kolikkourpoiluamme, ja jätettiin tällä kertaa Kalle aulaan kun kutsu ultrahuoneeseen kävi: viimeisin ultra kun oli ollut niin kurja sekä minulle että Kallelle. 

Luulin olevani kuukautisten mukaan laskettuna noin viikoilla 7 tai 8, en tarkalleen muista. Kuitenkin toiveena oli, että nyt voisi kuulla sydänäänet, jos sieltä sydän ylipäätään löytyy. Viikot olivat kuitenkin vasta niin varhaiset, ettei tämän ultran perusteella voitu sanoa juuta eikä jaata. Ultraamassa oli sama kätilö, joka vasta alkukesästä oli minua tukenut ja lohduttanut, kun otin tyhjennyslääkkeet toisen tuulimunadiagnoosin jälkeen. 

Minä olin maassa. Asia ei ratkennutkaan, ja pitäisi odottaa pari viikkoa epätietoisuudessa. Kalle ja ystäväni sanoivat, että kyllä siellä tällä kertaa joku on. Otettiin varmuuden vuoksi kuva mukaan, sillä yhä kyti toivo siitä, että tämä saattoi olla ensimmäinen ultrakuva yhteisestä lapsestamme. 

  

 Suru ei ollut läsnä ainoastaan raskauteen liittyvien pelkojen vuoksi: samoihin aikoihin jouduttiin hyvästelemään pieni rakas koiramme Riki viimeiselle matkalleen. Sydän tuntui olevan hajalla liian monesta reunasta. Yritin ajatella positiivisesti: Riki ei enää kärsinyt ja meillä oli Kallen kanssa sentään toisemme, ja voitiin itkeä yhdessä. 

Toisen keskenmenon jälkeen meille oltiin kerrottu, että mikäli sama tapahtuu kolmannen kerran peräkkäin, päästäisiin testeihin. Kumpikin stressasi ajatusta niistä ja siitä, että onko itsessä vikaa vai onko meillä vain todella niin huono mäihä.

Seuraavaan ultraan mentiinkin Kallen kanssa kaksistaan. Minua pelotti niin että oksetti. Tai sitten se oli raskauspahoinvointia jo. 

Samainen kätilö, joka oli joutunut keskeytyslääkkeet antamaan ja edellisessä ultrassa jäämään kanssamme vailla vastauksia, oli kanssamme tässäkin ultrassa. Hänkin liikuttui, kun sai vihdoin olla mukana myös matkamme iloisessa käänteessä: tällä kertaa löytyi sydän! Sydän, jossa oli vieläpä syke!

Tämän ultran jälkeen pieni pirskahdus iloa mahtui jälleen taas maisemiin. Meillä oli mahdollisuus, ja oltiin tällä kertaa pidemmällä kuin aiemmin. 

Kotona hilpeyttä aiheutti itkunauruun saakka huomio siitä, että lapsihan näyttää jo tässä vaiheessa ihan isältään:

Mun elämä tuntuu usein draamakomedialta, jonka epäonninen sivuhahmo olen minä itse. Siitä johtuen en uskaltanut iloita vieläkään täysillä. Np -ultrassahan saatettaisiin todeta, että lapsi on vakavasti vammautunut tai jotain muuta kamalaa, mikä johtaisi taas raskauden keskeytymiseen. 

Siitäkin ultrasta kuitenkin selvittiin helpottunein mielin: mitään vikaa ei silminnähden löytynyt, mitat olivat ok ja kromosomipoikkeavuuden riskit olivat kaikin puolin hyvin vähäiset. 

...Joten olikin aika alkaa pelätä rakenneultraa! 

Siellähän se vika sitten löytyisi, ja olisi vielä hirveämpää joutua pettymään, kun ollaan päästy näin pitkälle. 
Tässä vaiheessa heräilin itsekin hieman negatiivisuuteeni: faktahan on, että missä tahansa vaiheessa kenen tahansa ihmisen elämää voi kohdalle osua pieni tai kohtuuttoman suuri epäonni, eikä sitä murehtimalla voi estää. 
Voin joko jatkaa aina vain seuraavan asian pelkäämistä (synnytyksessä tapahtuu jotain, vauva menehtyy nukkuessaan, taapero tukehtuu, pentumme katoaa päiväkodista liikenteen sekaan...) tai yrittää kääntää ajatteluni tähän hetkeen. 

Minun täytyisi oppia ajattelemaan mielummin "mitä jos jotain hyvää tapahtuu?" kuin "mitä jos käy jotenkin huonosti?"

11.11.2019 rakenneultrassa todettiin, että näillä näkymin mukana matkassa on terve TYTTÖ! Kalle oli heittänyt läppää siitä, että hän tekee vain poikia, joten olin varovainen tyttötoiveideni kanssa. Ultrassa yllätyttiin molemmat totaalisesti. Olin jotenkin varma, että koska mun esikoinen on poika ja Kallella on vain veljiä niin todennäköisyydet pojalle olisivat jotenkin suuremmat? 

Oikeastihan sukupuolella ei ole minulle mitään väliä, mutta jännä on päästä kokemaan tämäkin. En ole yhtään vaaleanpunaisten tylliunelmien ystävä, joten valtaosa vauvan vaatteista tulee varmasti olemaan hyvin neutraalia, nättiä ja värikästä settiä. Ihan jo siitäkin syystä, jos tyyppi vaikka vielä uudestaankin yllättää...

Tässä sitä siis nyt ollaan, tulevina tyttären vanhempina. Minä kohta kahden lapsen äitinä, Kalle ensimmäistä kertaa isänä ja Papu isoveljenä. 

Ai niin. Nyt olen uskaltanut jo iloita. Olen itseasiassa iloinnut niidenkin viikkojen edestä, jotka käytin pelkäämiseen.


Samuli Putron sanoin: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"