Mukiteline

 

Kuusijalkainen

 

Raskauden puoliväli!

 

Vauva on sovelluksen mukaan nyt kissanpennun kokoinen.

Olot aaltoilee, mutta viikonloppuisen päivystysvisiitin ultran perusteella vauvalla vaikuttaa ainakin olevan kaikki hyvin. Ensi viikolla onkin sitten rakenneultra, josta toivotaan sormet ristissä hyviä ja huojentavia kuulumisia.

 

Kolmatta lasta odottaessani oon tähän mennessä pohtinut esimerkiksi seuraavia asioita:

1. Tää on mulle ihan yhtä hirveää joka kerta. Vaikka kuinka lupaillaan, että se helpottuu kerta kerralta, niin moinen arpaonni ei ole omalle kohdalle osunut. Olen kauttaaltani kipeä, kaikki irtoaa liitoksistaan ja mielenterveys rakoilee jälleen hormonien ja muun myllerryksen vuoksi enemmän kuin normaalisti. En tykkää olla raskaana, edelleenkään.

2. Toisaalta nyt kun kotona on tällä kertaa pikkulapsi, päivät menee nopeammin, eli tavallaan taapero on pistänyt tämän raskauden pikakelaukselle. Se on toisaalta hyvä, että aika kuluu nopeammin, mutta toisaalta tuota taaperoa odottaessani sain oikeasti levättyäkin, kun silloin 9v esikoinen toki salli mun olla aloillani.

3. Neuvola-aikoja on ehkä kerran kuussa, mutta muiden menojen, kuten  taaperon neuvolan, esikoisen teekkarihommien ja omien terkkarihommien takia raskausneuvolat tuntuu hupenevan muistista. En tiennyt tätä ennen, että voisin unohtaa ajan, jota kuitenkin odotan kovasti. 

4. Synnytys pelottaa nyt eri tavalla: tällä kertaa mulla onkin kokemusta sekä kipeästä ja epätoivoisesta synnytyksestä, että synnytyksestä jossa kivunlievitys tepsi. Mutta mitä jos taas tällä kertaa ei tepsisikään..? Ja koska meillä on poikkeusajan taapero, ei mitään hajua miten synnytys käytännössä toimii. 

Taapero ei siis ole ikinä ollut hoidossa, meidän perheet asuu +140 km suuntiinsa ja tukiverkkoa on vähän. (Eikä taapero ole tottunut olemaan muiden kanssa niin, että voitaisiin se vielä hyvin mielin hoidettavaksi jättää.) Jääkö isä taaperon kanssa ja minä synnytän  yksin? 

Mutta kuten yritän itselleni hokea: kyä tää tästä.

 

 

 

ODOTAS KUN... - Miten puhua tulevalle / tuoreelle vanhemmalle?

 

Oon ihmetellyt ihan kamalasti sitä, miten ainakin täällä Suomessa tuntuu olevan hyvinkin yleistä, että erityisesti muut vanhemmat kommentoivat kurjasti tuleville vanhemmille.

Sen lisäksi, että me ei voida ennustaa mitä toisen vauva-arki tuo tullessaan, on todella outoa pitää yllä sellaista negatiivista kuvaa vauvan kanssa elämisestä. Vauvat kun usein on melkoisen toivottuja ja todella ihania pieniä tyyppejä.

Toki se yllättää usein sillä, miten raskasta ja väsyttävää se uusi arki voi olla, mutta jos se olisi niin hirveätä helvettiä kuin näistä mainailevista ODOTAS KUN... -kommenteista voisi tulkita, miksi ihmiset sitten yhä lisääntyvät ja moni lähtee vieläpä samaan rumbaan uudestaan?

Negatiiviset piruja maalailevat kommentit etukäteen on paitsi todella inhottavia, myös täysin turhia. Ei kukaan tuleva vanhempi toivo, että olispa enemmän paineita.

Kiltteys ei maksa mitään, joten annetaanhan sitä eteenpäin?

Papu & Perheenvarsi #18

 

Papu & Perheenvarsi #17

 

Varhaisultra

 

"Olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

 

"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään,
olettakaamme, että kaikki käy hyvin"

 -Mauno Koivisto

Imetys ja tissit - Riippuu iha ihmisestä! Kirjaimellisesti.

 

(Ilmeisesti on myös niin, että jo raskaana kudokset venyy rinnassa niin, että imetti tai ei, tissit lörähtää enemmän tai vähemmän jo pelkästään raskauden seurauksena. Kävi niin tai ei, ollaanhan armollisia itsellemme ja toisille!)

Happy As A Hippo - Ylistys uimiselle raskausaikana!

Ajatus tästä kuvasta oli päässäni monella uintikerralla, joten olihan se pakko toteuttaa.

Esikoista odottaessani luulin, että raskausaika on haastava. Tämän raskauden myötä tekisi mieli nauraa silloiselle itselleni päin naamaa, sillä silloin olin fyysisesti ja psyykkisesti huomattavasti vetreämmässä kunnossa.

Uupumuksen lisäksi tässä raskaudessa painaa edelliseen verrattuna kymmenen kiloa elopainoa (ennen raskautta) ja lähes kymmenen vuotta ikää lisää. Ja sen kyllä huomaa ja tuntee.

Liitoskipujen, SI-nivelen kiukuttelun ja muiden kolotusten vuoksi jopa kävelylenkit ovat sula mahdottomuus. Ovat olleet sitä jo hyvin varhaisesta vaiheesta raskautta. Oikeastaan ne alkoivat siitä, kun alkuraskauden pahoinvointi helpotti.
Ensin harmitti kovasti, sillä lenkkeily oli minulle parhaita tapoja ottaa omaa aikaa, haukata happea ja koota ajatuksiani. Myös tanssiminen on ollut minulle keino purkaa energiaa, patoutumia, tunteita ja uppoutua hetkeksi arjen ulkopuolelle. Lienee itsestään selvää, että mikäli käveleminen on niinsanotusti no go, ei tanssimisesta varsinkaan tule mitään. 
Esikoisenkin odotusaika oli raskas, mutta silloin sentään huitelin parhaimmillani kymmenenkin kilometrin lenkkejä fyysiseen tilaani nähden hyvinkin helposti.

Onneksi on uiminen.

Uin koko raskausajan, kerran tai kaksi kertaa viikossa, aina 35. raskausviikolle saakka.
Vedessä tuntuu, että kaikki on lähes ennallaan: pystyn olemaan käytännössä vatsallani, olo on kevyehkö ja lähes painoton, raajat jaksavat liikkua ja selkä pysyy menossa mukana väsymättä. 
Vaikka tahti hidastui mahan kasvaessa, jaksoin kuitenkin räpiköidä kilometrin kerrallaan, eli uin parhaimmillaan pari kilometriä viikossa.

Sairasloman ja siitä johtuneen kehnon taloudellisen tilanteen takia ajatus erillisestä raskausajan uimapuvusta tuntui tuhlaamiselta. Halusin sporttisen näköisen uima-asun, en koko tissivaon paljastavaa mammaröyhelöä, mutta kaikki vähänkään siedettävän näköiset uikkarit maksoivat jo useampia kymppejä. 
Vaikka uin usein, tuntui silti hölmöltä ajatukselta ostaa uusi kokouikkari vain muutaman kuukauden käyttöä varten. Enkä usko, että uimapukujen jälleenmyyntiarvo on kovinkaan kummoinen, sillä käytännössähän se on kuin alusvaatettaan myisi. Uutta raskauttakaan ei ole odotettavissa joko ikinä tai useampaan vuoteen, sillä on tämä sen verran sietämätön savotta.

Olin aiemmin uinut hallissa urheilubikineissä, ja onneksi uikkariongelmaani riitti lopulta niinkin yksinkertainen ratkaisu, kuin vain kokoa isomman bikiniyläosan ostaminen boobsien vallatessa alaa. Ensin mietin, kehtaanko mennä kokooni nähden jättimäinen maha paljaana pitkin yleisiä tiloja, mutta koska uimahalleissa näkee muutenkin ihan kaiken kokoisia ja muotoisia ihmisiä, niin kyllä yksi erittäin raskaana oleva minihippokin sekaan sopii!

Olen onnekas, kun olen voinut uida näinkin pitkälle loppuraskauteen saakka. Vasta tällä viikolla erinäisistä oireista johtuen neuvolasta kehotettiin pitämään uimisesta taukoa ainakin toistaiseksi ensi viikon neuvolalääkärin aikaan asti. 
Siellä sitten tarkistetaan tilanne, ja mikäli mestat ovat edenneet vauvan saapumiseen valmistautumisen suhteen, saa uiminen sitten odottaa hamaan tulevaisuuteen, kun olen palautunut synnytyksestä ja arki lähtee rullaamaan. 
Jos taas portit ovat vielä säpissä, saanen uida vielä tovin ennen tenavan toivottamista tervetulleeksi.

Joka tapauksessa uiminen on ollut suuri pelastus, sillä se on ollut ainoa liikuntamuoto, joka minulle on tämä  raskauden aikana sopinut. 
Lisäksi se on varmasti ollut suuri tekijä siinä, että skolioosileikattu selkäni on pysynyt lähes siedettävässä kunnossa! 
(Tämänkin raskauden alussa lääkäri nimittäin pohti ääneen sitä, että viimeistään loppuraskaudessa saattaa selän vuoksi olla edessä pyörätuolin ottaminen arjen avuksi. Taisin tälläkin kertaa selvitä ilman sitä!)

Menkää, odottavat äidit, ihmeessä uimaan tai vesijuoksemaan! 
On ihanaa olla välillä kevyt ja ketterä, kun maalla painovoima todella tekee tehtävänsä muuttuvan kehon kanssa.

Viikon top 3 raskaushormoni-itkut

Rakkaat raskaushormonit.


Jos sevverra antaisitte armoa, etten mä itkis esimerkiksi

1. uimahallissa sille, kun arviolta kolmevuotias, tummatukkainen poika töpötteli äitinsä luo, nosti kätensä ja sanoi "mun uimalasit!"

2. bussissa sille, kun jonkun vauva nauraa katketakseen ja mä tiedän, että olis laitonta ja moraalisesti väärin vaan ottaa se vauva kasuaalisti mukaan kun nousen pois mun pysäkillä

3. supermarketissa sille, kun kävelen vauvakampehyllyn ohi, käännyn katsomaan sitä ja huomaan, että tää liian söpö tutti tuijottaa mua:

"Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Kahden tuulimunatapauksen jälkeen päätettiin, että annetaan mun kehon ja meidän hermojen levätä kesän yli: bailattais, uitais ja nautittais vaan. Niin me onneksi tehtiin.

Mulle kun ei hormonaaliset ehkäisyt sovi, niin meillä käytössä oli puolitoista vuotta ollut ehkäisytietokone Lady Comp Pearly, jota oltiin käytetty loppujen lopuksi vähän silloin tällöin. (Huom! Oikein ja säntillisesti käytettynä se piti kyllä kutinsa, eikä tärppejä tapahtunut!) 
Oltiin ehkä salaa toiveikkaita asioiden suhteen, eikä siksi stressattu juuri yhtään siitä, mikähän vaihe kiertoa mahtaa olla meneillään.

Heinäkuussa, kun edellisestä tuulimunakeissistä oli kulunut vain yksi normaali kierto, olivatkin menkat myöhässä. Tein vainoharhaisesti testejä: ensimmäinen oli niin haamu, että tulkitsin sen negatiiviseksi ja diagnosoin itseni luulosairaaksi. 
Viikon päästä haamu oli jo hento mutta näkyvissä, jopa muiden silmissä. 
(Muiden eli Kallen, jonka perässä kävelin testiä taivastelemassa, ja parin ystäväraasun joille WhatsAppissa aina spämmään häpeilemättä ihan kaiken...)

Muistan tehneeni testit ennen viikonloppuja: ihan varmistaakseni, kuinka täysillä voi juhlia. Onneksi en juhlinut ihan niin täysillä, sillä Tammerfesteille Jyväskylästä matkannut ystäväni osti mulle digitestin jotta arpominen loppuisi ja saataisiin selvyys asialle. 

(Itsehän olin niin pihi, etten digitestiä ollut hommannut. Semisti epäloogista, sillä niihin tavistesteihin meni yhtä paljon rahaa, kuin yhteen digitestiin. Tehkää aina digitesti. Säästyy kuitenkin lopulta rahat ja hermot.)

Voi ne piinaavat pari minuuttia, joiden ajan digitestin tulosta odotellaan. 
Voi se epäuskoinen, pelonsekainen "voi vittu", joka minulta ääneen pääsi, kun näytölle pärähti plussa.

Elokuvissa positiiviselle raskaustestille hurrataan, tanssitaan ja itketään ilosta. Siis jos lapsi on toivottu. 
Keskenmenoista lannistuneena en osannut enkä uskaltanut olla iloinen. Itkut tuli ihan muusta, kuin ilosta. Olin jo kahdesti puolen vuoden sisällä ehtinyt iloita, innostua, pettyä ja kärsiä. Olin täysin varma, että taas olisi sama homma edessä: kaavinta ja kohtutulehdus, täältä tullaan. 

Kalle puolestaan oli rauhallinen. Välillä ihan raivostuttaa, miten rauhallisena se pystyy pysymään, vaikka minä pompin jo pitkin seiniä!

Pienestä toivonliekistä johtuen jätin Tammerfest -humaltumisen kuitenkin ystävälleni. Vietettiin kuitenkin ihana ilta ja tanssittiin pitkälle yöhön. Onneksi oli shokin jälkeen muuta mietittävää ja ystävän seura ja tuki.

Fun Fact: Samainen ystävä osti mulle noin yhdeksän vuotta sitten myös erään raskaustestin. Olin silloin hukassa itseni kanssa, masentunut, työtön ja erityisen rahaton. Se kyseinen raskaustesti kuitenkin muutti koko mun elämän suunnan. 
Eli tämän tutkimuksen valossa on todettava, että tilastollisesti 100% tämän ystävän mulle hommaamista testeistä on plussia, joita seuraa ilo!

 Aiemmasta huonosta tuurista johtuen saatiin nopeasti aika ultraan, jotta voitaisiin tarkistaa, mistä tällä kertaa on kyse. Jos tuulimuna ehdittäisiin tällä kertaa todeta ihan alussa, voitaisiin kohtutulehdukselta ehkä välttyä. 
Tähän ultraan mukaan tuli Kallen lisäksi mun toinen ystävä, hänkin juuri Jyväskylään muuttaneena taivalsi Tampereelle tueksi. Kikatettiin kahviautomaatilla kolikkourpoiluamme, ja jätettiin tällä kertaa Kalle aulaan kun kutsu ultrahuoneeseen kävi: viimeisin ultra kun oli ollut niin kurja sekä minulle että Kallelle. 

Luulin olevani kuukautisten mukaan laskettuna noin viikoilla 7 tai 8, en tarkalleen muista. Kuitenkin toiveena oli, että nyt voisi kuulla sydänäänet, jos sieltä sydän ylipäätään löytyy. Viikot olivat kuitenkin vasta niin varhaiset, ettei tämän ultran perusteella voitu sanoa juuta eikä jaata. Ultraamassa oli sama kätilö, joka vasta alkukesästä oli minua tukenut ja lohduttanut, kun otin tyhjennyslääkkeet toisen tuulimunadiagnoosin jälkeen. 

Minä olin maassa. Asia ei ratkennutkaan, ja pitäisi odottaa pari viikkoa epätietoisuudessa. Kalle ja ystäväni sanoivat, että kyllä siellä tällä kertaa joku on. Otettiin varmuuden vuoksi kuva mukaan, sillä yhä kyti toivo siitä, että tämä saattoi olla ensimmäinen ultrakuva yhteisestä lapsestamme. 

  

 Suru ei ollut läsnä ainoastaan raskauteen liittyvien pelkojen vuoksi: samoihin aikoihin jouduttiin hyvästelemään pieni rakas koiramme Riki viimeiselle matkalleen. Sydän tuntui olevan hajalla liian monesta reunasta. Yritin ajatella positiivisesti: Riki ei enää kärsinyt ja meillä oli Kallen kanssa sentään toisemme, ja voitiin itkeä yhdessä. 

Toisen keskenmenon jälkeen meille oltiin kerrottu, että mikäli sama tapahtuu kolmannen kerran peräkkäin, päästäisiin testeihin. Kumpikin stressasi ajatusta niistä ja siitä, että onko itsessä vikaa vai onko meillä vain todella niin huono mäihä.

Seuraavaan ultraan mentiinkin Kallen kanssa kaksistaan. Minua pelotti niin että oksetti. Tai sitten se oli raskauspahoinvointia jo. 

Samainen kätilö, joka oli joutunut keskeytyslääkkeet antamaan ja edellisessä ultrassa jäämään kanssamme vailla vastauksia, oli kanssamme tässäkin ultrassa. Hänkin liikuttui, kun sai vihdoin olla mukana myös matkamme iloisessa käänteessä: tällä kertaa löytyi sydän! Sydän, jossa oli vieläpä syke!

Tämän ultran jälkeen pieni pirskahdus iloa mahtui jälleen taas maisemiin. Meillä oli mahdollisuus, ja oltiin tällä kertaa pidemmällä kuin aiemmin. 

Kotona hilpeyttä aiheutti itkunauruun saakka huomio siitä, että lapsihan näyttää jo tässä vaiheessa ihan isältään:

Mun elämä tuntuu usein draamakomedialta, jonka epäonninen sivuhahmo olen minä itse. Siitä johtuen en uskaltanut iloita vieläkään täysillä. Np -ultrassahan saatettaisiin todeta, että lapsi on vakavasti vammautunut tai jotain muuta kamalaa, mikä johtaisi taas raskauden keskeytymiseen. 

Siitäkin ultrasta kuitenkin selvittiin helpottunein mielin: mitään vikaa ei silminnähden löytynyt, mitat olivat ok ja kromosomipoikkeavuuden riskit olivat kaikin puolin hyvin vähäiset. 

...Joten olikin aika alkaa pelätä rakenneultraa! 

Siellähän se vika sitten löytyisi, ja olisi vielä hirveämpää joutua pettymään, kun ollaan päästy näin pitkälle. 
Tässä vaiheessa heräilin itsekin hieman negatiivisuuteeni: faktahan on, että missä tahansa vaiheessa kenen tahansa ihmisen elämää voi kohdalle osua pieni tai kohtuuttoman suuri epäonni, eikä sitä murehtimalla voi estää. 
Voin joko jatkaa aina vain seuraavan asian pelkäämistä (synnytyksessä tapahtuu jotain, vauva menehtyy nukkuessaan, taapero tukehtuu, pentumme katoaa päiväkodista liikenteen sekaan...) tai yrittää kääntää ajatteluni tähän hetkeen. 

Minun täytyisi oppia ajattelemaan mielummin "mitä jos jotain hyvää tapahtuu?" kuin "mitä jos käy jotenkin huonosti?"

11.11.2019 rakenneultrassa todettiin, että näillä näkymin mukana matkassa on terve TYTTÖ! Kalle oli heittänyt läppää siitä, että hän tekee vain poikia, joten olin varovainen tyttötoiveideni kanssa. Ultrassa yllätyttiin molemmat totaalisesti. Olin jotenkin varma, että koska mun esikoinen on poika ja Kallella on vain veljiä niin todennäköisyydet pojalle olisivat jotenkin suuremmat? 

Oikeastihan sukupuolella ei ole minulle mitään väliä, mutta jännä on päästä kokemaan tämäkin. En ole yhtään vaaleanpunaisten tylliunelmien ystävä, joten valtaosa vauvan vaatteista tulee varmasti olemaan hyvin neutraalia, nättiä ja värikästä settiä. Ihan jo siitäkin syystä, jos tyyppi vaikka vielä uudestaankin yllättää...

Tässä sitä siis nyt ollaan, tulevina tyttären vanhempina. Minä kohta kahden lapsen äitinä, Kalle ensimmäistä kertaa isänä ja Papu isoveljenä. 

Ai niin. Nyt olen uskaltanut jo iloita. Olen itseasiassa iloinnut niidenkin viikkojen edestä, jotka käytin pelkäämiseen.


Samuli Putron sanoin: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Kahdesti kesken

Tämän sarjakuvan olen julkaissut jo aiemmin sarjakuvablogissani, kun aihe oli vielä suhteellisen tuore ja kipeä. Tahdon tuoda tämän merkinnän tällekin, sillä tuntuu että se on olennainen osa odotusmatkaamme ja keskenmenoilla on ollut suuri vaikutus sille, miten suhtaudun tähän nykyiseen, normaalisti edenneeseen raskauteen.

Yllätyin siitä lämmöstä ja vertaistuen määrästä, jonka sarjakuvan julkaisu poiki: se oli hyvä muistutus itselleni siitä, että kipeistäkin asioista saa puhua "ääneen", eikä niitä tarvitse hävetä, vähätellä tai sulkea sisäänsä. 

Sarjakuva on julkaistu alunperin 21.5.2019. Silloin en vielä uskaltanut edes toivoa, että tilanne olisi jo loppukesästä se, mikä se nyt on.