Raskauden puoliväli!

 

Vauva on sovelluksen mukaan nyt kissanpennun kokoinen.

Olot aaltoilee, mutta viikonloppuisen päivystysvisiitin ultran perusteella vauvalla vaikuttaa ainakin olevan kaikki hyvin. Ensi viikolla onkin sitten rakenneultra, josta toivotaan sormet ristissä hyviä ja huojentavia kuulumisia.

 

Kolmatta lasta odottaessani oon tähän mennessä pohtinut esimerkiksi seuraavia asioita:

1. Tää on mulle ihan yhtä hirveää joka kerta. Vaikka kuinka lupaillaan, että se helpottuu kerta kerralta, niin moinen arpaonni ei ole omalle kohdalle osunut. Olen kauttaaltani kipeä, kaikki irtoaa liitoksistaan ja mielenterveys rakoilee jälleen hormonien ja muun myllerryksen vuoksi enemmän kuin normaalisti. En tykkää olla raskaana, edelleenkään.

2. Toisaalta nyt kun kotona on tällä kertaa pikkulapsi, päivät menee nopeammin, eli tavallaan taapero on pistänyt tämän raskauden pikakelaukselle. Se on toisaalta hyvä, että aika kuluu nopeammin, mutta toisaalta tuota taaperoa odottaessani sain oikeasti levättyäkin, kun silloin 9v esikoinen toki salli mun olla aloillani.

3. Neuvola-aikoja on ehkä kerran kuussa, mutta muiden menojen, kuten  taaperon neuvolan, esikoisen teekkarihommien ja omien terkkarihommien takia raskausneuvolat tuntuu hupenevan muistista. En tiennyt tätä ennen, että voisin unohtaa ajan, jota kuitenkin odotan kovasti. 

4. Synnytys pelottaa nyt eri tavalla: tällä kertaa mulla onkin kokemusta sekä kipeästä ja epätoivoisesta synnytyksestä, että synnytyksestä jossa kivunlievitys tepsi. Mutta mitä jos taas tällä kertaa ei tepsisikään..? Ja koska meillä on poikkeusajan taapero, ei mitään hajua miten synnytys käytännössä toimii. 

Taapero ei siis ole ikinä ollut hoidossa, meidän perheet asuu +140 km suuntiinsa ja tukiverkkoa on vähän. (Eikä taapero ole tottunut olemaan muiden kanssa niin, että voitaisiin se vielä hyvin mielin hoidettavaksi jättää.) Jääkö isä taaperon kanssa ja minä synnytän  yksin? 

Mutta kuten yritän itselleni hokea: kyä tää tästä.