Vaikka olen elänyt
valtaosan elämästäni ahdistuneisuushäiriön kanssa, rankemmat kaudet
silti aina yllättää sillä, miten rankkoja ne ovatkaan.
Olin kuusitoistavuotias kun sain ahdistus- ja paniikkikohtauksiin ensimmäistä kertaa lääkkeet.
Matkalle on mahtunut monta terapeutin tuolia, psykologin penkkiä ja päivystysreissua.
Ahdistuneisuushäiriössä ei ole kyse pelkästään siitä, että olisi henkisesti hankala ja paha olla.
Pelkotilat,
surulliset ajatuskierteet ja stressi ovat niin voimakkaita, että
monilla on paljon erilaisia fyysisiäkin oireita: tärinät,
sydämentykytykset, oudot kiputilat, hikoilu, raskas hengitys,
uniongelmat...
Ahdistuneen aivot eivät kykene aina omin avuin pois pelottavien skenaarioiden pyörittämisestä.
Jos
käskee ahdistunutta "vain ajattelemaan jotain kivaa", on kuin sanoisi
kipsijalkaiselle kaverille, että senkun juoksee vaan, liikunta parantaa.
Meidän perheessä asiasta puhutaan paljon, eikä lapsilta tarvitse piilottaa tunteita, jotka ovat osa minua.
Silti
tällaisina kausina tarvitsen näitä hetkiä, jolloin siirtyä sivummalle
ja nyhjätä suihkun nurkassa nyyhkimässä: silloin en ole vastuussa muista
kuin omista tunteistani.
Joskus
mulla oli turhan tiukassa ajatus siitä, että vanhempana minun pitäisi
muka olla aina vahva. Raudanluja ja betoninkova roolimalli lapsilleni.
Höpönlöpö, mun pää.
Uskon,
että on tärkeintä olla aito. Silloin lapsetkin näkevät, että ihminen
voi elää harmeista huolimatta ihan hyvää elämää ja ansaitsee tulla aina
nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään.
Oon
ihan äärettömän kiitollinen siitä, millainen tukiverkko mua tän asian
suhteen on osaltaan pystyssä pitämässä: kotona Kalle ottamassa koppia,
ystävät ja kaverit ympärillä kännykän kantaman päässä.
Puhuin
ahdistuneisuushäiriöstäni taannoin myös @perheenvarsi -Instatilin storyjen puolella.
Vertaistuen
tulva suorastaan yllätti: me ei todellakaan olla yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti