Aka voittaa ahdistuksen

Psykologi ehdotti minulle pari vuotta sitten, että piirtäisin ahdistuksen. Kerroin, että oon sen jo piirtänyt ja päiväkirjoissa se on mustan varjomaisen koiran muodossa.

Psykologini sanoi, että seuraava askel on sitten piirtämällä tutustua hahmoon ja opettaa se vaikka antamaan tassua. 

Niin konkretisoisin sarjakuvan keinoin itselleni sen, että mä pystyn hallitsemaan ja "kouluttamaan" mun tunteita, tai siis sitä miten mä niihin reagoin.

Piirtäminen on ollut mulle aina paras keino käsitellä tunteita yhdessä kirjoittamisen kanssa, joten tottakai kokeilen.

Onneks muksutkin osaa usein häivyttää ahdistuksen vain olemalla olemassa siinä hetkessä. Eivätkä itse edes tiedä, miten ison lohdun he lohduttomimpaankin hetkeen tuovat.

Taapero yllätti, kun toissapäivänä äkkäsi minut tällä lailla itkemästä. 

Ei hätkähtänyt, vaan tuli luokse, pyysi syliin, hymyili ja halasi. 

Miten pieni tunneälykäs ja tilannetajuinen tyyppi hän onkaan. 

😭❤

Elämä ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa ei oo ihan se helpoin tie. 

Yritän kuitenkin muistaa, että ahdistus tai kurjat fiilikset on lopulta vain karvas lisämauste, eikä ne määritä mun koko menua.

🫂💕

Naisen paikka on turvassa, elossa.

 

On sietämätöntä ajatella, että tyttäreni joutuisi joskus pelkäämään sitä,
mitä minä olen pelännyt.

Sitä, mitä monet lähipiirimme naiset ovat joutuneet pelkäämään.

Sitä, mitä monet naiset tälläkin hetkellä ympäri maailmaa joutuvat pelkäämään.

Joka kolmas nainen kohtaa elämänsä aikana seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa.

Moni nainen ei ole turvassa, ei kadulla, ei omassa kodissaan.

"Tyttöihin ja naisiin kohdistuva väkivalta ja haitalliset asenteet rajaavat tyttöjen ja naisten osallistumismahdollisuuksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Häirintää ja väkivaltaa ilmenee niin kotona, kadulla, kuin verkossakin.

Naisiin kohdistunut väkivalta kohdistuu jokaiseen yhteiskuntaan, yhteiskuntaluokkaan, ihmiskuntaan, alueeseen sekä ikäryhmään. Maailman terveysjärjestö WHO on nimennyt naisiin kohdistuvan väkivallan maailmanlaajuiseksi epidemiaksi ja julkiseksi terveyskriisiksi.

Vaarallisin paikka monille naisille on kotona. Siellä, missä heidän tulisi saada olla eniten turvassa."

- UN Women Suomi

Tänään, 25.11., vietetään kansainvälistä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää.

UN Women Suomi tekee töitä, jotta väkivalta sekä vihamielinen, vähättelevä ja kontrolloiva asenne jäisi vihdoin historiaan.

Näytetään yhdessä, että uskomme parempaan maailmaan.

Tämä tärkeä aihe tarvitsee kaiken mahdollisen näkyvyyden ja meidän jokaisen äänen.

Lue lisää kampanjasta Instagramista: @unwomensuomi

Kuinka puhua lapselle läheisen kuolemasta?

(Sisältövaroitus: puhetta kuolemasta ja kuvailua sairaalan tapahtumista tapaturman jälkeen.)

Tuo viikko oli ihan hirveä. 

Maanantaina sain soiton teho-osastolta, ja sumuinen, surullinen ja lohduton aika maanantaista torstaihin tuntui epäreilulta ja epätodelliselta. 

Päivät tuntuivat viikoilta, kun istuimme rakkaan ihmisen kanssa sairaalavuoteen vierellä hyvästelemässä läheistämme.
Onneksi meillä oli siellä toisemme tukena. 

Menetimme yllättäen rakkaan ihmisen.
Ja tämä kaikki tuntuu näin aikuiselle, läheisen kuolemia jo kokeneelle ihmisellekin kauhealta.
Eihän tällaiseen voi varautua tai tottua, täytyy vain alistua ja sopeutua. 

(Maanantaina aamulla mietin, että onpa harmaa ja surullinen päivä, sillä se oli edesmenneen pikkusiskoni syntymäpäivä. Siskon kuolemasta tulee kuluneeksi pian 7 vuotta.
Enpä olisi maanantaiaamuna uskonut, että päivä voi vielä pahemmaksi muuttua.)

Esikoiselle kertominen oli itselle kaikkein pahin paikka. 

Menehtynyt läheinen oli lapselle äärettömän rakas, ja lapsi ihaili häntä niin monin tavoin, kuten läheinenkin ihaili ja rakasti lasta. 

Onneksi lapsi näytti tunteensa, puhui, kyseli, itki, muisteli. 

Elämäni rankimpia mutta viisaimpia keskusteluja.

Lapset ovat niin vahvoja, herkkiä, viisaita ja aitoja. 

Kuten oli läheisemmekin, joka eli herkkänä ja kilttinä ihmisenä läpi elämänsä sen loppuun asti.

Hyvästi, rakas ihminen. 

Jätit jättimäisen aukon lähdettyäsi.

"Näkyykö ahdistuneisuushäiriö sun perusarjessa paljonkin?"

 

 

Vaikka olen elänyt valtaosan elämästäni ahdistuneisuushäiriön kanssa, rankemmat kaudet silti aina yllättää sillä, miten rankkoja ne ovatkaan.

Olin kuusitoistavuotias kun sain ahdistus- ja paniikkikohtauksiin ensimmäistä kertaa lääkkeet.

Matkalle on mahtunut monta terapeutin tuolia, psykologin penkkiä ja päivystysreissua.

Ahdistuneisuushäiriössä ei ole kyse pelkästään siitä, että olisi henkisesti hankala ja paha olla. 

Pelkotilat, surulliset ajatuskierteet ja stressi ovat niin voimakkaita, että monilla on paljon erilaisia fyysisiäkin oireita: tärinät, sydämentykytykset, oudot kiputilat, hikoilu, raskas hengitys, uniongelmat... 

Ahdistuneen aivot eivät kykene aina omin avuin pois pelottavien skenaarioiden pyörittämisestä. 

Jos käskee ahdistunutta "vain ajattelemaan jotain kivaa", on kuin sanoisi kipsijalkaiselle kaverille, että senkun juoksee vaan, liikunta parantaa.

Meidän perheessä asiasta puhutaan paljon, eikä lapsilta tarvitse piilottaa tunteita, jotka ovat osa minua. 

Silti tällaisina kausina tarvitsen näitä hetkiä, jolloin siirtyä sivummalle ja nyhjätä suihkun nurkassa nyyhkimässä: silloin en ole vastuussa muista kuin omista tunteistani. 

Joskus mulla oli turhan tiukassa ajatus siitä, että vanhempana minun pitäisi muka olla aina vahva. Raudanluja ja betoninkova roolimalli lapsilleni. 

Höpönlöpö, mun pää.

Uskon, että on tärkeintä olla aito. Silloin lapsetkin näkevät, että ihminen voi elää harmeista huolimatta ihan hyvää elämää ja ansaitsee tulla aina nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. 

Oon ihan äärettömän kiitollinen siitä, millainen tukiverkko mua tän asian suhteen on osaltaan pystyssä pitämässä: kotona Kalle ottamassa koppia, ystävät ja kaverit ympärillä kännykän kantaman päässä. 

Puhuin ahdistuneisuushäiriöstäni taannoin myös @perheenvarsi -Instatilin storyjen puolella.
 

Vertaistuen tulva suorastaan yllätti: me ei todellakaan olla yksin.

Varhaisultra

 

Sydän syrjällään - Kun meillä onkin yhtäkkiä sydänlapsi

Paskinta vanhemmuudessa ei ole valvominen, ei rajoitettu oma aika, ei arjen kaaos. Paskinta vanhemmuudessa on tämä pelko. Niin suuren rakkauden mukana kun tulee yhtä suuri pelko.

Tämä sydänasia on jo saanut tähän mennessä uusia käänteitäkin, joista lisää täällä sitten myöhemmin.

Piirrän näitä aika pitkälti terapeuttisista syistä. Tulee samalla jäsenneltyä asioita, ja piirtäminen yhdessä kirjoittamisen kanssa helpottaa hieman oloa.

Tämä vuosi, nämä kevät ja kesä ovat olleet aivan järisyttävän rankkoja henkisesti.
Se tuntuu epäreilulta: miksi maailma tuntuu murenevan ympärillä juuri silloin, kun meidän piti elää ihanaa aikaa ja keskittyä vaan uudenlaiseen perheeseemme ja yhdessä vauvaan tutustumiseen?

En voi kuin uskoa, luottaa ja toivoa, että kaikki tulee meneen vielä hyvin. Kaikki muuttuu paremmaksi. On pakko muuttua.

Kun mieli on ihan puutunut - Minäkö uupunut?

Uupumus.

Mulla on uupumus. 

Mua pelottaa.

Mua ahdistaa, masentaa ja surettaa. 

Tuntuu todella epäreilulta. Miksi normaalisti niin iloinen ihminen, kuin minä, onkin näin vakava?
Miksi minua surettaa ja pelottaa, kun vauva olisi tulossa ja elämän pitäisi olla nyt yhtä iloa ja hehkua?
Miksi mä uuvun näin pahasti, vaikka ympärillä on ihanat ystävät, ihana työyhteisö, mielekäs työ, saman katon alla paras perhe ja paljon mielenkiintoisia asioita, joihin voisi tarttua?

Psyykkisen uupumuksen lisäksi fyysinen kirii vauhdilla: selkä ja lantio ovat ottaneet vakavasti itseensä tästä(kin) raskaudesta. Ehkä mua vaan ei ole tehty olemaan raskaana. Tai siis, mua ei todellakaan ole tehty olemaan raskaana. 

Voisipa pikakelata kevääseen, jolloin sekä aurinko että vauva olisivat taas täällä.

Lääkäri kehotti mua tekemään asioita, jotka tuottaa iloa. Miksi ajatus siitäkin tuo vain syyllisyyden niskaan? Saanko tehdä asioita, jotka tuottavat iloa, jos en kykene suorittamaan asioita, jotka tuottaisivat tulosta?
Tuntuu oudolta jäädä lepäämään, kun muu maailma ympärillä jatkaa kulkuaan. Ja minä vain olen. Ja koen olevani siinäkin huono. Vaikka kukaan ei ole väittänyt niin.

Uupumustaan ei haluaisi myöntää. Tiedän, etten ole ainoa, joka kokee näin. Tuntuisi oikeutetummalta vedota vaikka katkenneeseen raajaan tai päähän kainalossa. 
Miksi sitä on itselleen niin ankara?
Kun muita uuvuttaa tai masentaa, ymmärrän ja olen tukena. Kun nakki napsahtaa omalle kohdalle, olenkin yhtäkkiä vain epäonnistunut, liian herkkä ja muilta osin liian vähän ihan kaikkea. 

Täytyy ehkä lukea joku kirja. Maalata taulu. Opetella soittamaan pari sointua viime jouluna lahjaksi saamallani ukulelella, joka on sen jälkeen vain odottanut nurkassa sitä aikaa, "kun mulla on aikaa". 

Tai ehkä täytyy lakata ajattelemasta, että täytyy. 
Vaihtaa se vaikka vaivihkaa ajatukseen siitä, että mun ei täydy, vaan mä voin.

"Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"

Kahden tuulimunatapauksen jälkeen päätettiin, että annetaan mun kehon ja meidän hermojen levätä kesän yli: bailattais, uitais ja nautittais vaan. Niin me onneksi tehtiin.

Mulle kun ei hormonaaliset ehkäisyt sovi, niin meillä käytössä oli puolitoista vuotta ollut ehkäisytietokone Lady Comp Pearly, jota oltiin käytetty loppujen lopuksi vähän silloin tällöin. (Huom! Oikein ja säntillisesti käytettynä se piti kyllä kutinsa, eikä tärppejä tapahtunut!) 
Oltiin ehkä salaa toiveikkaita asioiden suhteen, eikä siksi stressattu juuri yhtään siitä, mikähän vaihe kiertoa mahtaa olla meneillään.

Heinäkuussa, kun edellisestä tuulimunakeissistä oli kulunut vain yksi normaali kierto, olivatkin menkat myöhässä. Tein vainoharhaisesti testejä: ensimmäinen oli niin haamu, että tulkitsin sen negatiiviseksi ja diagnosoin itseni luulosairaaksi. 
Viikon päästä haamu oli jo hento mutta näkyvissä, jopa muiden silmissä. 
(Muiden eli Kallen, jonka perässä kävelin testiä taivastelemassa, ja parin ystäväraasun joille WhatsAppissa aina spämmään häpeilemättä ihan kaiken...)

Muistan tehneeni testit ennen viikonloppuja: ihan varmistaakseni, kuinka täysillä voi juhlia. Onneksi en juhlinut ihan niin täysillä, sillä Tammerfesteille Jyväskylästä matkannut ystäväni osti mulle digitestin jotta arpominen loppuisi ja saataisiin selvyys asialle. 

(Itsehän olin niin pihi, etten digitestiä ollut hommannut. Semisti epäloogista, sillä niihin tavistesteihin meni yhtä paljon rahaa, kuin yhteen digitestiin. Tehkää aina digitesti. Säästyy kuitenkin lopulta rahat ja hermot.)

Voi ne piinaavat pari minuuttia, joiden ajan digitestin tulosta odotellaan. 
Voi se epäuskoinen, pelonsekainen "voi vittu", joka minulta ääneen pääsi, kun näytölle pärähti plussa.

Elokuvissa positiiviselle raskaustestille hurrataan, tanssitaan ja itketään ilosta. Siis jos lapsi on toivottu. 
Keskenmenoista lannistuneena en osannut enkä uskaltanut olla iloinen. Itkut tuli ihan muusta, kuin ilosta. Olin jo kahdesti puolen vuoden sisällä ehtinyt iloita, innostua, pettyä ja kärsiä. Olin täysin varma, että taas olisi sama homma edessä: kaavinta ja kohtutulehdus, täältä tullaan. 

Kalle puolestaan oli rauhallinen. Välillä ihan raivostuttaa, miten rauhallisena se pystyy pysymään, vaikka minä pompin jo pitkin seiniä!

Pienestä toivonliekistä johtuen jätin Tammerfest -humaltumisen kuitenkin ystävälleni. Vietettiin kuitenkin ihana ilta ja tanssittiin pitkälle yöhön. Onneksi oli shokin jälkeen muuta mietittävää ja ystävän seura ja tuki.

Fun Fact: Samainen ystävä osti mulle noin yhdeksän vuotta sitten myös erään raskaustestin. Olin silloin hukassa itseni kanssa, masentunut, työtön ja erityisen rahaton. Se kyseinen raskaustesti kuitenkin muutti koko mun elämän suunnan. 
Eli tämän tutkimuksen valossa on todettava, että tilastollisesti 100% tämän ystävän mulle hommaamista testeistä on plussia, joita seuraa ilo!

 Aiemmasta huonosta tuurista johtuen saatiin nopeasti aika ultraan, jotta voitaisiin tarkistaa, mistä tällä kertaa on kyse. Jos tuulimuna ehdittäisiin tällä kertaa todeta ihan alussa, voitaisiin kohtutulehdukselta ehkä välttyä. 
Tähän ultraan mukaan tuli Kallen lisäksi mun toinen ystävä, hänkin juuri Jyväskylään muuttaneena taivalsi Tampereelle tueksi. Kikatettiin kahviautomaatilla kolikkourpoiluamme, ja jätettiin tällä kertaa Kalle aulaan kun kutsu ultrahuoneeseen kävi: viimeisin ultra kun oli ollut niin kurja sekä minulle että Kallelle. 

Luulin olevani kuukautisten mukaan laskettuna noin viikoilla 7 tai 8, en tarkalleen muista. Kuitenkin toiveena oli, että nyt voisi kuulla sydänäänet, jos sieltä sydän ylipäätään löytyy. Viikot olivat kuitenkin vasta niin varhaiset, ettei tämän ultran perusteella voitu sanoa juuta eikä jaata. Ultraamassa oli sama kätilö, joka vasta alkukesästä oli minua tukenut ja lohduttanut, kun otin tyhjennyslääkkeet toisen tuulimunadiagnoosin jälkeen. 

Minä olin maassa. Asia ei ratkennutkaan, ja pitäisi odottaa pari viikkoa epätietoisuudessa. Kalle ja ystäväni sanoivat, että kyllä siellä tällä kertaa joku on. Otettiin varmuuden vuoksi kuva mukaan, sillä yhä kyti toivo siitä, että tämä saattoi olla ensimmäinen ultrakuva yhteisestä lapsestamme. 

  

 Suru ei ollut läsnä ainoastaan raskauteen liittyvien pelkojen vuoksi: samoihin aikoihin jouduttiin hyvästelemään pieni rakas koiramme Riki viimeiselle matkalleen. Sydän tuntui olevan hajalla liian monesta reunasta. Yritin ajatella positiivisesti: Riki ei enää kärsinyt ja meillä oli Kallen kanssa sentään toisemme, ja voitiin itkeä yhdessä. 

Toisen keskenmenon jälkeen meille oltiin kerrottu, että mikäli sama tapahtuu kolmannen kerran peräkkäin, päästäisiin testeihin. Kumpikin stressasi ajatusta niistä ja siitä, että onko itsessä vikaa vai onko meillä vain todella niin huono mäihä.

Seuraavaan ultraan mentiinkin Kallen kanssa kaksistaan. Minua pelotti niin että oksetti. Tai sitten se oli raskauspahoinvointia jo. 

Samainen kätilö, joka oli joutunut keskeytyslääkkeet antamaan ja edellisessä ultrassa jäämään kanssamme vailla vastauksia, oli kanssamme tässäkin ultrassa. Hänkin liikuttui, kun sai vihdoin olla mukana myös matkamme iloisessa käänteessä: tällä kertaa löytyi sydän! Sydän, jossa oli vieläpä syke!

Tämän ultran jälkeen pieni pirskahdus iloa mahtui jälleen taas maisemiin. Meillä oli mahdollisuus, ja oltiin tällä kertaa pidemmällä kuin aiemmin. 

Kotona hilpeyttä aiheutti itkunauruun saakka huomio siitä, että lapsihan näyttää jo tässä vaiheessa ihan isältään:

Mun elämä tuntuu usein draamakomedialta, jonka epäonninen sivuhahmo olen minä itse. Siitä johtuen en uskaltanut iloita vieläkään täysillä. Np -ultrassahan saatettaisiin todeta, että lapsi on vakavasti vammautunut tai jotain muuta kamalaa, mikä johtaisi taas raskauden keskeytymiseen. 

Siitäkin ultrasta kuitenkin selvittiin helpottunein mielin: mitään vikaa ei silminnähden löytynyt, mitat olivat ok ja kromosomipoikkeavuuden riskit olivat kaikin puolin hyvin vähäiset. 

...Joten olikin aika alkaa pelätä rakenneultraa! 

Siellähän se vika sitten löytyisi, ja olisi vielä hirveämpää joutua pettymään, kun ollaan päästy näin pitkälle. 
Tässä vaiheessa heräilin itsekin hieman negatiivisuuteeni: faktahan on, että missä tahansa vaiheessa kenen tahansa ihmisen elämää voi kohdalle osua pieni tai kohtuuttoman suuri epäonni, eikä sitä murehtimalla voi estää. 
Voin joko jatkaa aina vain seuraavan asian pelkäämistä (synnytyksessä tapahtuu jotain, vauva menehtyy nukkuessaan, taapero tukehtuu, pentumme katoaa päiväkodista liikenteen sekaan...) tai yrittää kääntää ajatteluni tähän hetkeen. 

Minun täytyisi oppia ajattelemaan mielummin "mitä jos jotain hyvää tapahtuu?" kuin "mitä jos käy jotenkin huonosti?"

11.11.2019 rakenneultrassa todettiin, että näillä näkymin mukana matkassa on terve TYTTÖ! Kalle oli heittänyt läppää siitä, että hän tekee vain poikia, joten olin varovainen tyttötoiveideni kanssa. Ultrassa yllätyttiin molemmat totaalisesti. Olin jotenkin varma, että koska mun esikoinen on poika ja Kallella on vain veljiä niin todennäköisyydet pojalle olisivat jotenkin suuremmat? 

Oikeastihan sukupuolella ei ole minulle mitään väliä, mutta jännä on päästä kokemaan tämäkin. En ole yhtään vaaleanpunaisten tylliunelmien ystävä, joten valtaosa vauvan vaatteista tulee varmasti olemaan hyvin neutraalia, nättiä ja värikästä settiä. Ihan jo siitäkin syystä, jos tyyppi vaikka vielä uudestaankin yllättää...

Tässä sitä siis nyt ollaan, tulevina tyttären vanhempina. Minä kohta kahden lapsen äitinä, Kalle ensimmäistä kertaa isänä ja Papu isoveljenä. 

Ai niin. Nyt olen uskaltanut jo iloita. Olen itseasiassa iloinnut niidenkin viikkojen edestä, jotka käytin pelkäämiseen.


Samuli Putron sanoin: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"