Kuinka puhua lapselle läheisen kuolemasta?

(Sisältövaroitus: puhetta kuolemasta ja kuvailua sairaalan tapahtumista tapaturman jälkeen.)

Tuo viikko oli ihan hirveä. 

Maanantaina sain soiton teho-osastolta, ja sumuinen, surullinen ja lohduton aika maanantaista torstaihin tuntui epäreilulta ja epätodelliselta. 

Päivät tuntuivat viikoilta, kun istuimme rakkaan ihmisen kanssa sairaalavuoteen vierellä hyvästelemässä läheistämme.
Onneksi meillä oli siellä toisemme tukena. 

Menetimme yllättäen rakkaan ihmisen.
Ja tämä kaikki tuntuu näin aikuiselle, läheisen kuolemia jo kokeneelle ihmisellekin kauhealta.
Eihän tällaiseen voi varautua tai tottua, täytyy vain alistua ja sopeutua. 

(Maanantaina aamulla mietin, että onpa harmaa ja surullinen päivä, sillä se oli edesmenneen pikkusiskoni syntymäpäivä. Siskon kuolemasta tulee kuluneeksi pian 7 vuotta.
Enpä olisi maanantaiaamuna uskonut, että päivä voi vielä pahemmaksi muuttua.)

Esikoiselle kertominen oli itselle kaikkein pahin paikka. 

Menehtynyt läheinen oli lapselle äärettömän rakas, ja lapsi ihaili häntä niin monin tavoin, kuten läheinenkin ihaili ja rakasti lasta. 

Onneksi lapsi näytti tunteensa, puhui, kyseli, itki, muisteli. 

Elämäni rankimpia mutta viisaimpia keskusteluja.

Lapset ovat niin vahvoja, herkkiä, viisaita ja aitoja. 

Kuten oli läheisemmekin, joka eli herkkänä ja kilttinä ihmisenä läpi elämänsä sen loppuun asti.

Hyvästi, rakas ihminen. 

Jätit jättimäisen aukon lähdettyäsi.