Imetys ja tissit - Riippuu iha ihmisestä! Kirjaimellisesti.

 

(Ilmeisesti on myös niin, että jo raskaana kudokset venyy rinnassa niin, että imetti tai ei, tissit lörähtää enemmän tai vähemmän jo pelkästään raskauden seurauksena. Kävi niin tai ei, ollaanhan armollisia itsellemme ja toisille!)

Verhorryäkäle

 

 

 

Ei tuu.

 

Seitsemän kuukautta mittarissa - vauhti vaan kiihtyy!

Ihan hätkähdin, kun Kalle totesi tuossa jokin aika sitten, että nyt on yli puolet vauvavuodesta takana. 

Ihan älytöntä ajatella, miten nopeasti vauva-aika on mennyt, vaikka tuntuu että koko muu maailma on pysähtynyt koronatilanteen takia. Ristiriitaista.

Esikoisen vauvavuosi tuntui jotenkin pidemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että silloin minäkin olin nuorempi ja silloin aika ei kulunut yhtä nopeasti. (Kaikki yli kolmekymppiset tietänee, mitä tarkoitan.)

Tai sitten silloin oli niin paljon uutta opittavaa ja suurempi sopeutuminen elämänmullistukseen, että vuosi tuntui venyvän. 

Nyt vauvan kanssa jo tietää enemmän mitä tekee, kun on jo kokemusta takana. Eipä tähän hommaan kai täysin voisi useammankaan lapsen äiti liikaa rutinoitua, tai ainakin itsestä tuntuu että "vauvaoppi" hupenee muistista heti kun sitä ei enää akuutisti tarvita. 

(On meinaan Google ja Facebookin mammaryhmät olleet jälleen timanttinen apu kun olo tuntuu avuttomalta jonkin pikkuasian äärellä. :D) 

Vauva on aivan mainio, tietenkin. 

Sillä on kova kiire kaiken kanssa, tosin se oli ennustettavissa jo heti syntymästä lähtien, kun tyyppi kannatteli kaaliaan pystyssä mahalla ollessaan jo kuin vanha tekijä.

Hampaita on jo hieno kolmen katras. Naurua riittää, yllättyminen on hauskaa ja ihanaa. Jäntevä tyyppi istuu jo itse ja kiinteitä ruokia alettiin puputtamaan neljän ja puolen kuukauden iässä rintaruokinnan lisäksi. 

Konttaaminen tuli rytinällä kuvioihin hyvin pian vauhdikkaan ryömimisen perässä. 

Nyt ollaankin jännän äärellä, kun pikkuotus nousee jatkuvasti tukea vasten seisomaan, mutta tasapaino ei ole ihan messissä vielä... 

Rintareppu on pelastanut monet tiskihetket ja pyykkituokiot, kun toukkaa ei voi jättää hetkeksikään huomiotta: pystyssä kun pitää nyt olla ihan koko ajan.

Ihana nähdä, kuinka tarmokkaasti toinen tutkii maailmaa ja kehittyy niin että kohina käy. 

Mutta on sekin ihanaa, että se on vielä kuitenkin edes muutaman kuukauden verran vielä aivan vauva. 

Pieni, ihmeellinen, iloinen, valoinen, rakas vauva, jonka suloisuuden edessä koko meidän poppoo on aivan sulaa vahaa ja silkkaa siirappia. 

En muka ole ehtinyt kirjoittaa tänne, kun päivät kuluu kiinteästi kiinni vauvassa ja vapaat hetket käytän kaikkein mieluiten kävelyihin tai piirtämiseen. 

Tajusin kuitenkin juuri, että voin ihan hyvin päivittää tännekin puhelimelta: muutenhan selaan vain aivot narikassa somea silloin kun imetän tai nukutan vauvaa. 

Vannottiin muuten kesällä muuton jälkeen, että ei muuteta enää ikinä vauvan kanssa. Vannomatta paras, sillä muutetaankin nyt jo tässä kuussa taas, kun ei nämä neliöt riitä meille tässä asunnossa: kyllä 9v ja vauva tarvitsevat omat huoneet. 

Ikäeropohdinnasta lisää vaikka seuraavaksi. 

Viis vuatta!

 

Tää tapahtu tasan viis vuatta sitten. Bailattiin pikkusiskon kanssa Blockfesteillä, ja oli todella ihana elokuinen keli. 

Juhannuksena tapaamani tyyppi kysy, löytyiskö mun luota yöpaikkaa jos sekin tulis festaroimaan. Kerroin että saa tulla, jos ei oo allerginen mun kissalle tai siskolle.

Bileiden päätteeksi raahasin sit ton kaljun kirahvin kotiini, ja seuraavana aamuna tajusin, että tää yhden illan juttu saattaa venyä useemman illan jutuks. ("Mä oOn NyT nIiN sInKkUnA kUn OoN sAaNu SuHdEsEkOiLuStA tArPeEkSeNi" t. Jenni 2015)

Ihan ei mun matikkapäällä ja parisuhdesuhdehistorialla riittäny silloin ajatus siihen, että yhtäkkiä olis kulunu samassa seurassa viis vuotta, mutta kappas kehveliä. 

Aika tosi kiva. Hyvä me.

(Sarjakuva kaivettu päiväkirjasta esille tämän päivän kunniaksi.) 

Papu ja Perheenvarsi #10

 

Sydän syrjällään - Kun meillä onkin yhtäkkiä sydänlapsi

Paskinta vanhemmuudessa ei ole valvominen, ei rajoitettu oma aika, ei arjen kaaos. Paskinta vanhemmuudessa on tämä pelko. Niin suuren rakkauden mukana kun tulee yhtä suuri pelko.

Tämä sydänasia on jo saanut tähän mennessä uusia käänteitäkin, joista lisää täällä sitten myöhemmin.

Piirrän näitä aika pitkälti terapeuttisista syistä. Tulee samalla jäsenneltyä asioita, ja piirtäminen yhdessä kirjoittamisen kanssa helpottaa hieman oloa.

Tämä vuosi, nämä kevät ja kesä ovat olleet aivan järisyttävän rankkoja henkisesti.
Se tuntuu epäreilulta: miksi maailma tuntuu murenevan ympärillä juuri silloin, kun meidän piti elää ihanaa aikaa ja keskittyä vaan uudenlaiseen perheeseemme ja yhdessä vauvaan tutustumiseen?

En voi kuin uskoa, luottaa ja toivoa, että kaikki tulee meneen vielä hyvin. Kaikki muuttuu paremmaksi. On pakko muuttua.

Hän on täällä!

...Okei, hän on ollut täällä jo tovin. Oikeastaan kohta kolme kuukautta.

Arki on ollut aika hektistä, ja jos vauvan hoidolta, syömiseltä ja nukkumiselta on jäänyt aikaa, olen istunut piirtämään, sillä siihen touhuun ehti tulla usean viikon tauko!

Blogin päivittäminenkin sen myötä painottui noiden uusiksi väritettyjen sarjisten julkaisuun, mutta ehkäpä alan tässä taas kirjoittelemaankin...

Siispä itse aiheeseen! Vauva! Multa pääsi vauva!

Ja mikä mieletön mäihä, kun taas tuli aivan tavattoman ihana vauva, ihan niinkuin viime kerrallakin.

Pikku sirkuttajamme syntyi 7.4., reilun viikon lasketun ajan jälkeen. Kuten veljensä, typykkäkin viihtyi mun uumenissa vailla kiireen häivää. (Tottakai tyypin, joka vihaa raskaana olemista, lapset pysyy muhimassa viime tippaan saakka...)

Onneksi monta päivää epäsäännöllisinä sitkutelleet supistukset muuttuivat lopulta kertaheitolla kunnon kidutukseksi: koronatilanteen takia kun synnyttäjän tuki pääsisi mukaan vasta saliin. Oli onni, että homma lähti niin lentäen käyntiin: mentiin suoraan sinne saliin, kun pystyttiin odottelemaan kotona siihen saakka, etten enää kestänyt kipuineni.

Synnytys oli, vastoin kaikkia ennakkopelkojani, lopulta hyvinkin siedettävä kokemus. Suurimmat pelkoni liittyivät tietty kipuun: ensisynnyttäjänä minulle jäi järkyttävät traumat siitä, että edes epiduraali ei vienyt kivuilta sitä terävintä kärkeäkään pois.

Tällä kertaa puudute kuitenkin puri, ja sain ennen tositohinaa jopa nukuttuakin parisenkymmentä minuuttia. Olo oli aivan taivaallinen, kun se epätoivoinen ajatus kivusta ja toimimattomasta kivunlievityksestä hälveni hiiteen. Tältä sen siis pitäisi tehotessaan tuntua.

Juuri ennen beibin puskemista maailmaan laittoi kätilö samaisesta epiduraalikolosta minuun vielä jotain toista puudutetta, joka vei tunnon jaloista alaspäin. Ikävää, että sen taika-aineen nimi ei näy vielä(kään) OmaKannassa, enkä millään muista mikä se oli.

Ei mikään niistä, mitä löysin kun Googlasin synnytys ja puudutus. Tai sitten oli, ja mun ilokaasuaivot on keksineet jonkun oman sanan sen paikalle...

Toinen pelkoni oli, että Kalle ei kestä sitä touhua. Jo pelkästään sairaalasarjoja karsastava kaveri, joka joutuisi näkemään kaiken maailman eritteitä ja teräviä välineitä, muovautui ajatuksissani siksi tyypiksi, joka pyörtyy kesken kaiken ja kätilöt joutuu juosta ottamaan koppia.

Eikä olis ihan kevyt kopitus, jos parimetrinen tyyppi tömähtää tajuttomana tantereeseen.

Mutta Kallepa kesti! Oli mahtavaa, että loppurutistuksessa kättä rutisti kannustava ja rauhallinen kumppani.

Kipua tuntematta sain työnnettyä maailmaan tämän ihka uuden ihmisen. Ja me itkettiin kaikki kolme: minä ja Kalle kyynelehdittiin ilosta ja helpotuksesta, ja pikkuhenkilö huusi ensimmäisen elämänmullistuksensa vuoksi.

Saatiin olla salissa useampi tunti rauhassa toisiimme tutustumassa. Minä pääsin suihkuun, Kalle sai kapalon syliinsä ja katon ilmanvaihtokanavista kantautui sateen tuoksu terveisinä ulkona kuohuvasta keväästä.

Maailmantilanteen vuoksi poistuimme lopulta vauvan kanssa kahdestaan potilashotelliin, ja Kalle pääsi kotiin hengähtämään ennen uudenlaisen arjen aloittamista.

Ensisynnyttäjänä oli turvallinen olo olla osastolla ja saada paljon neuvoa ja apua, mutta nyt toisella kertaa tuntui oikealta ratkaisulta painua pesimään kahdestaan huoneeseen.

Saatiin kunnolla tutustua toisiimme, minä ja tuore tyttäreni.

Tunteet olivat yhtä pinnassa, kuin esikoisenkin kanssa. Kyyneleitä ei voinut vangita ja hyvän olon hormonit tekivät olosta äärettömän kiitollisen, vaikka väsymys painoi päälle lujaa.

Niin saimme toivottaa tervetulleeksi maailmaan tämän täydellisen uuden pienen ihmistaimen. Uuden pienen persoonan, joka teki minusta toista kertaa äidin, Kallesta ensi kertaa isän ja esikoisestani isoveljen.

Paljon olisi tosiaan kirjoittamisiin aiheita mielessä. Ehkä aikaakin sille tässä pikkuhiljaa löytyy enemmän.

Vauvajuhlat esimerkiksi oli aivan ainutlaatuisen upea juttu, joten pakko niitäkin on jälkijunassa hehkuttaa. Synnytyspelko myös poistui tämän tuoreen tyypin tulon myötä, joten ehkä siitäkin lisää. Raskauden ja imetyksen seurauksena muuttuneesta kehosta olisi asiaa. Imetyksestä itsestäänkin olis sananen sanottavana.

En tiedä lukeeko tätä blogia vielä niin moni, että kannattaa kysellä.

Onko vähän noloa jos oon olevinani aivan pro somemama ja yritän kalastella kommentteja loppukysymyksillä, mutta kukaan ei vastaa?

Ehkä kysyn kumminkin.

Oon tottunu oleen vähän nolo koko elämäni.

Mistä aiheesta tykkäisit lukea? Olisko joku mainitsemani aihe mielenkiintoinen, vai onko mielen päällä jokin muu juttu, josta toivoisit mun avaavan sanaisen tai kuvaisen arkkuni?

Papu ja Perheenvarsi #9

(Siinä olikin viimeinen vanha strippi uudelleen väritettynä!

Seuraavaksi alankin sitten puuhaamaan jatkoa sarjalle.)

Papu ja Perheenvarsi #8

Papu ja Perheenvarsi #7

Papu ja Perheenvarsi #6

Papu ja Perheenvarsi #5

Papu ja Perheenvarsi #4

Papu ja Perheenvarsi #3

Papu ja Perheenvarsi #2

Papu ja Perheenvarsi #1

Sain vihdoin aikaiseksi aloittaa uudelleenväritysprosessin näiden vanhojen strippien kanssa!

(Teen siis nämä tähänastiset sarjikset nyt siistimpänä ja samalla väripaletilla, joilla alan tuleviakin sitten tuuttaamaan.)

Kahren blogin välillä

Tämän vasta muotoaan hakevan Perheenvarsi -blogin rinnalla päivitän myös sarjakuvablogiani, Sarjakuhapäiväkirjaa.

Siihen löytää helposti linkin tuosta tämän blogin vasemmalta reunalta.

Yritän jakaa aiheet blogien välille niin, että tähän blogiin putkahtaa niin tekstein, kuvin kuin sarjakuvinkin kaikki perhe-elämään liittyvät tai sen läheltä liippaavat asiat, ja sarjakuvablogiin tungen kaiken muun sarjismuotoisen hutun.

Jatkoa siis tällekin bussisalakuunteluepisodille sarjisblogin puolella!

No niin, mainostauko ohi.

Pieniä kohtaamisia

Vaikka ensimmäisenä mielessä on koko ajan uuden perheenjäsenen tapaaminen viimein, on pakko antaa pieni kunniamaininta toisesta ihmiskohtaamisesta:

Potilashotellin aulaan minua ja vauvaa vastaan vastavalossa asteli pitkä, kalju, tummiin pukeutunut mies, jonka kasvoja peitti aurinkolasit ja musta maski.
Kädessään tällä oli suojahanskojen lisäksi turvakaukalo.

Kävimme keskustelua koko taksimatkan.
Tyyppi kertoi omista lapsistaan ja siitä, kuinka naiset on yksi ihme ja taideteos kaikkine raskaana olemisineen, synnytyksineen ja hoivaamisineen.

Hän kertoi myös koronakriisin myötä tehneensä lopullisesti sen päätöksen, että päättää viisitoistavuotisen kuskin uransa ja hakee hoitoalalle opiskelemaan.

Radio antoi meille syyn myös keskustella siitä, miten tajuttoman taitava lauluntekijä Juha Tapio on. Oli kuulemma ollut hänkin kerran kyydissä, ja juuri niin mukavana, tavallisena ja vaatimattomana, kuin miltä hän julkisuudessakin vaikuttaa.

Hän kertoi, että hänen mielestään pääministeri ansaitsisi presidentin viran, mikäli tästä hyökyaallosta edes osin kuivin jaloin selvitään.

Pihaan kaartaessaan hän naurahti, että "tuollahan odottaa mies, jolla on sama parturi kuin mulla!"

Toisen kaljun (myös elämäni ehdottomia lempikohtaamisia) nostaessa sairaalakasseja taksista, kuski kiitteli meitä kumpaakin siitä kunniasta, että sai olla ihan uuden ihmisen ensimmäinen kyyditsijä. 
Oli silminnähden liikuttunut.

Hymyili lämpimästi vielä kun starttasi auton ja katsoi meidän kantavan tuoretta aarrettamme ensimmäistä kertaa kotiin.

Lappunalkutus - Yllättävän ajankohtaiset arkistojen aarteet

Jotkut tietävätkin mun harrastavan humoristisen passiivis-aggressiivista lappunalkutusta. Se tarkoittaa siis sitä, että kun tuntuu, ettei puhuttu sana mene Kallen kalloon perille, tartun kynään ja post it -lappuun...

Nyt kun koronavirus valtaa alaa meidänkin kotimaassa, tuli mieleen nämä vanhat lappuseni, jotka ovat yhtäkkiä yllättävän ajankohtaisia. Jopa kipeän ajankohtaisia. 

Internet on nyt täynnä meemejä siitä, kuinka ihmiset hamstraavat vessapaperia kaupoista kyynärpäätaktiikalla, ja kuinka tämän kaaoksen myötä vessapaperista on tullut turvallisuuden ja elämänhallinnan symboli. 

Koronakaranteeni tuntunee ajatuksena siedettävämmältä, kun sydäntä lämmittää edes tieto siitä, että kotona on jotain millä pyllynsä pyyhkiä, kun pelottava tauti pyyhkäisee oman kotikaupungin yli.

Tilanne viruksen suhteen on toki vakava ja kamala, enkä todellakaan riskiryhmään itsekin kuuluvana riskiryhmälapsen äitinä suhtaudu asiaan kevyesti. 
Yksi yleisimmistä defenssimekanismeista kuitenkin on huumori, ja sen taakse itsekin usein pakenen, oli kyse kuinka vakavasta asiasta tahansa. Jopa tässä vallitsevassa tilanteessa löydän siis monen muun tavoin itsekin lohtua juuri näistä netin huumoripläjäyksistä.

Tässä kevennykseksi vessapaperiin tai sen puutteeseen liittyvät lappunalkutukseni!

Pitäkäähän kaikki siellä huolta toisistanne ja erityisen huolellisesta käsihygieniasta! 
Yhteistyö on nyt tärkeää, vaikka fyysisesti joudummekin kaikki nyt enemmän tai vähemmän toisistamme eristäytymään. 

Tästä selvitään. 

(Lisää lappunalkutuksia muuten löytyy lappujen omasta Instagramista: @lappunalkutus) 

Happy As A Hippo - Ylistys uimiselle raskausaikana!

Ajatus tästä kuvasta oli päässäni monella uintikerralla, joten olihan se pakko toteuttaa.

Esikoista odottaessani luulin, että raskausaika on haastava. Tämän raskauden myötä tekisi mieli nauraa silloiselle itselleni päin naamaa, sillä silloin olin fyysisesti ja psyykkisesti huomattavasti vetreämmässä kunnossa.

Uupumuksen lisäksi tässä raskaudessa painaa edelliseen verrattuna kymmenen kiloa elopainoa (ennen raskautta) ja lähes kymmenen vuotta ikää lisää. Ja sen kyllä huomaa ja tuntee.

Liitoskipujen, SI-nivelen kiukuttelun ja muiden kolotusten vuoksi jopa kävelylenkit ovat sula mahdottomuus. Ovat olleet sitä jo hyvin varhaisesta vaiheesta raskautta. Oikeastaan ne alkoivat siitä, kun alkuraskauden pahoinvointi helpotti.
Ensin harmitti kovasti, sillä lenkkeily oli minulle parhaita tapoja ottaa omaa aikaa, haukata happea ja koota ajatuksiani. Myös tanssiminen on ollut minulle keino purkaa energiaa, patoutumia, tunteita ja uppoutua hetkeksi arjen ulkopuolelle. Lienee itsestään selvää, että mikäli käveleminen on niinsanotusti no go, ei tanssimisesta varsinkaan tule mitään. 
Esikoisenkin odotusaika oli raskas, mutta silloin sentään huitelin parhaimmillani kymmenenkin kilometrin lenkkejä fyysiseen tilaani nähden hyvinkin helposti.

Onneksi on uiminen.

Uin koko raskausajan, kerran tai kaksi kertaa viikossa, aina 35. raskausviikolle saakka.
Vedessä tuntuu, että kaikki on lähes ennallaan: pystyn olemaan käytännössä vatsallani, olo on kevyehkö ja lähes painoton, raajat jaksavat liikkua ja selkä pysyy menossa mukana väsymättä. 
Vaikka tahti hidastui mahan kasvaessa, jaksoin kuitenkin räpiköidä kilometrin kerrallaan, eli uin parhaimmillaan pari kilometriä viikossa.

Sairasloman ja siitä johtuneen kehnon taloudellisen tilanteen takia ajatus erillisestä raskausajan uimapuvusta tuntui tuhlaamiselta. Halusin sporttisen näköisen uima-asun, en koko tissivaon paljastavaa mammaröyhelöä, mutta kaikki vähänkään siedettävän näköiset uikkarit maksoivat jo useampia kymppejä. 
Vaikka uin usein, tuntui silti hölmöltä ajatukselta ostaa uusi kokouikkari vain muutaman kuukauden käyttöä varten. Enkä usko, että uimapukujen jälleenmyyntiarvo on kovinkaan kummoinen, sillä käytännössähän se on kuin alusvaatettaan myisi. Uutta raskauttakaan ei ole odotettavissa joko ikinä tai useampaan vuoteen, sillä on tämä sen verran sietämätön savotta.

Olin aiemmin uinut hallissa urheilubikineissä, ja onneksi uikkariongelmaani riitti lopulta niinkin yksinkertainen ratkaisu, kuin vain kokoa isomman bikiniyläosan ostaminen boobsien vallatessa alaa. Ensin mietin, kehtaanko mennä kokooni nähden jättimäinen maha paljaana pitkin yleisiä tiloja, mutta koska uimahalleissa näkee muutenkin ihan kaiken kokoisia ja muotoisia ihmisiä, niin kyllä yksi erittäin raskaana oleva minihippokin sekaan sopii!

Olen onnekas, kun olen voinut uida näinkin pitkälle loppuraskauteen saakka. Vasta tällä viikolla erinäisistä oireista johtuen neuvolasta kehotettiin pitämään uimisesta taukoa ainakin toistaiseksi ensi viikon neuvolalääkärin aikaan asti. 
Siellä sitten tarkistetaan tilanne, ja mikäli mestat ovat edenneet vauvan saapumiseen valmistautumisen suhteen, saa uiminen sitten odottaa hamaan tulevaisuuteen, kun olen palautunut synnytyksestä ja arki lähtee rullaamaan. 
Jos taas portit ovat vielä säpissä, saanen uida vielä tovin ennen tenavan toivottamista tervetulleeksi.

Joka tapauksessa uiminen on ollut suuri pelastus, sillä se on ollut ainoa liikuntamuoto, joka minulle on tämä  raskauden aikana sopinut. 
Lisäksi se on varmasti ollut suuri tekijä siinä, että skolioosileikattu selkäni on pysynyt lähes siedettävässä kunnossa! 
(Tämänkin raskauden alussa lääkäri nimittäin pohti ääneen sitä, että viimeistään loppuraskaudessa saattaa selän vuoksi olla edessä pyörätuolin ottaminen arjen avuksi. Taisin tälläkin kertaa selvitä ilman sitä!)

Menkää, odottavat äidit, ihmeessä uimaan tai vesijuoksemaan! 
On ihanaa olla välillä kevyt ja ketterä, kun maalla painovoima todella tekee tehtävänsä muuttuvan kehon kanssa.

Viikon top 3 raskaushormoni-itkut

Rakkaat raskaushormonit.


Jos sevverra antaisitte armoa, etten mä itkis esimerkiksi

1. uimahallissa sille, kun arviolta kolmevuotias, tummatukkainen poika töpötteli äitinsä luo, nosti kätensä ja sanoi "mun uimalasit!"

2. bussissa sille, kun jonkun vauva nauraa katketakseen ja mä tiedän, että olis laitonta ja moraalisesti väärin vaan ottaa se vauva kasuaalisti mukaan kun nousen pois mun pysäkillä

3. supermarketissa sille, kun kävelen vauvakampehyllyn ohi, käännyn katsomaan sitä ja huomaan, että tää liian söpö tutti tuijottaa mua: