"Olisit miettinyt ennen kuin hankit lapsia!"

Saako vanhemmat valittaa väsymystään, vai pitäisikö vain vaieta, kun itse on lapset kerran hankittu?

Luin monttu auki ja silmiä pyöritellen taas eri somealustojen kommenttiosioita liittyen artikkeliin, jossa äiti avasi ajatuksiaan uupumuksestaan. 

Mikä saa ihmisen kommentoimaan niin tökerösti, tunteettomasti ja törkeästi jonkun toisen tilannetta? 

Mitä hyötyä on itselle tai kenellekään muulle laukoa kommentteja, kuten:

 "ei meidän lapset vaan..." , "miksi pitää valittaa kun itse on omat valintansa tehnyt?", "olisiko pitänyt miettiä ennen kuin..." tai "no kyllä minä vaan olen pärjännyt väsymättä ja valittamatta vaikka lapsia on viisi ja yksin hoidan kaiken kotona" ?

Tuleeko oma olo sellaisesta jollekin OIKEASTI paremmaksi, kun saa vähän lytätä toista ihmistä alemmaksi? 

Vai onko oma olo salaa tosi kehno, ja siksi ketuttaa kun joku muu tuo asiansa esille? 

Mihin manailu, voivottelu ja jossittelu on tehokkaita apuja?

Surullista, että vanhemmat osaavat yhä olla niin susia toisilleen.

Toki ihanaa on, että enemmän kommentointia ja kohua tuntui aiheuttavan alkuperäistä avausta puolustavat, empaattiset ja vertaistuelliset kokemukset ja kommentit.

Tunteet vanhemmuuteen liittyen, kuten muihinkin elämän asioihin liittyen, on monenlaisia ja monimutkaisia. 

Synnytyksenjälkeinen masennus ei tarkoita, että vanhempi ei välittäisi lapsestaan.

Oman ajan ottaminen ei tarkoita, etteikö vanhempi haluaisi viettää aikaa lapsensa kanssa.

Toivottavasti nämä silkkaa ripulia kommentoineen riepottelijat joko ymmärtävät oman tökeröytensä joskus, tai edes tajuavat olla hiljaa.

Vanhemmat, autetaan ja tsempataan toisiamme. 

Ei tartte jäädä yksin, ei tartte jaksaa yksin.

Se että jokin on joskus raskasta, ei tarkoita, etteikö se olisi rakasta.

Paras äiti

 

Tämä muisto on niiltä ajoilta, kun oltiin esikoisen kanssa vielä kaksin. Taisi olla kolmisen vuotta vanha pieni tyyppi, kun tämän viisautensa mulle aivan puun takaa täräytti. 

Ensin hihitytti, että nyt oli kyllä helppo olla kyseisen sarjan paras. 

Tottakai, kun olen hänen ainoa äitinsä, ja vieläpä siihen aikaan ainoa aikuinen, jonka kanssa hän asuu.

Mutta myöhemmin mietin, että kyllä se kehu tuli täysin sydämestä ja kannan sitä kiitollisena: 

vaikka olin silloin vielä yksinhuoltaja ja tasapainoilin omien elämän kriisieni ja ensimmäisen lapseni kasvattamisen kanssa, olen silti paras äiti, joka hänellä on. 

Ja sehän on se mitä toivon: 

olla omalla ja meidän mittapuulla paras äiti parhaille pienille lapsilleni.

En tietenkään aina ole, sillä olen väsynyt, äkkipikainen ja lyhytpinnainen.

Onneksi sen vastapainoksi olen hauska, luova, huolehtiva ja ennen kaikkea rakastava.

Ja ylpeä, niin ylpeä mun herkistä, viisaista lapsistani. 

Huomaan että teinille se on haastavampaa kertoa: olen palannut näihin muistoihin haikeana, kun jälleen olen uuden edessä.

Olen ensimmäistä kertaa teinin äiti. 

Erityisherkän, keskittymishäiriönsä kanssa kamppailevan teinin.

Erityisherkkänä, keskittymishäiriön kanssa kamppailevana äitinä.

Toivottavasti hän on vielä kolmetoistavuotiaana ja kolmekymmenvuotiaana samaa mieltä, kuin tuolloin kolmivuotiaana.

Että olisin joka vaiheessa hänelle kaikesta huolimatta 

paras äiti joka hänellä on.

Outo raskausuni

 

Perheenvarren Instassa oli tästä muuten puhetta sekä storyissa että tämän saman sarjiksen kommenteissa: ihan hämmentävän yleistä, että raskaana näkee unta että synnyttää nimenomaan kissan ja / tai ihan minikokoisen vauvan!

2022