Vaikka ahdistuneisuushäiriö tulee kulkemaan elämässä ehkä aina jollain tavalla mukana, on silti paljon ihania hetkiä, joita se ei saa multa pilattua.
Jotkut niistä hetkistä on suuria, hienoja ja hektisiä, jotkut taas näitä ihan pieniä hetkisiä, joihin silti mahtuu maailman suurimmat tunteet.
Voi mun muksut. Teidän kanssa mä tunnen olevani turvassa ja siellä missä mun kuuluukin olla.
Miten niin pieni vauvakin saa niin suuren varmuudentunteen luotua ympärilleen? Toivottavasti mä saan sen saman olon hänelle: ollaan yhdessä turvassa ja rakastettuja.
Mun sydänparka pakahtuu kun oon näiden lähellä ja kun vaan katselen heitä ja kuuntelen pientä ihanaa hengityksen ääntä.
Lapset on niin aitoja ja läsnä.
Lasten seurassa saan minäkin hengittää ja olla aidosti läsnä.
Kiitos, pienet ihmeet, pienet ihmiset.
❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti